%video%

Kotona ollaan…ja elossa. Ensimmäinen (ja samalla toiseksi viimeinen) kaljapullo on juoto. Fiilis on mahtava, joskin en muista milloin olisin viimeksi ollut näin poikki.

Juoksu ei mennyt ihan nappiin, mutta ei se pahemmin mieltä paina. Nettoajaksi tuli 3.59,49, eli juuri ja juuri alle neljän tunnin.

Jossain alitajunnassa olin toivonut kolmen ja puolen tunnin aikaa. Taisi olla vähän liian kova tavoite. Ajattelin, että Brysselin 20km juoksu (1h36min) olisi enteillyt parempaa maratonia. Huomasin kuitenkin nopeasti, että puolimaraton on eri laji kuin maraton.

Yhtä kaikki fiilis on loistava. Oli mahtavaa juosta tuttuja teitä pitkin. Se kuuluisa seinä tuli oikeastaan vastaan jo 25 km kohdalla. Lauttasaaren silta vastatuuleen oli yhtä tuskaa. Lehtisaaressa oli jopa pakko ottaa muutama kävelyaskel. Sitten näin Isä-Papan, äidin ja kaverini Fredan. Se auttoi jaksamaan.

Kannustushuutoja tuli koko matkan varrella, varmaan yli parisataa, tyyliin ”Tsemppiä Alex” . Alussa hymyilin, vilkutin ja kiitin. Lopussa vain heilautin kättä kiitokseksi. Olin vain niin kertakaikkisen puhki.

Lehtisaaren kohdalla naapuri tuikkasi, että ”Nyt ei taida Alexia enää hymyilyttää”. Oli tietenkin pakko kääntyä ja hymyillä ja todeta, että ”Kyllä tässä vielä jaksaa hymyillä”.

Hauskinta oli kun porukat aina välillä huusivat, että ”Hyvä Göran, paina”. Isäni nauroi kun kerroin, että sain ainakin 20 Göran-kannustusta.

Kiitos vielä kaikille kannustusviesteistä näilläkin sivuilla. Ne antoivat lisävirtaa.

Avustajani Henrik Ruso ja hänen parempi puoliskonsa Ninni toimivat loistavina huoltojoukkoina. Ottivat matkanvarrella kaikki ne kuvat, jotka tuossa alla näkyy. Henrik otti myös paljon videokuvaa, jonka pistämme sisään tiistaina.

Nyt kaljalle ja nukkumaan.

Juoksun kulku löytyy tästä.

 

Kokoomusnaisten Tarja Lamminperän kanssa hymyilytti lähdössä.

 

Vajaat kuusi minuuttia lähtöön. Jännittää.

Ja että mukamas rennon näköinen. No yritän ainakin näyttää rennolta.

Merikannontie lähellä pääministerin virka-asuntoa.

 

Espan jälkeen. Tässä kyllä hymy ei vastaa todellista fiilistä. Takana 28 km. Edessä seinä.

 

Maalissa. Kuva: Mauri Ratilainen

Soitto kotiin. Yes, I am still alive. Istun Henrik Ruson legendaarisessa Volvo Amazonissa.

Maratonin lähtölaukaukseen on aikaa vajaat kaksi vuorokautta. Parempi kirjoittaa paineet pois tänään. Huomenna illalla aion vain löhöillä lueskella.

On se kyllä kumma, että harrastelijamaratoni jännittää enemmän kuin suora TV-esiintyminen tai EU-puhe tuhannelle kuulijalle. Ei ihme, että minusta ei koskaan tullut huippu-urheilijaa…

 

 

Joponi herätti hilpeyttä La Hulpen linnan puistossa. En ymmärrä miksi…

Viime viikkojen aikana olen saanut paljon ystävällisiä neuvoja siitä mitä pitää tehdä ja mitä ei pidä tehdä maratonia ennen ja sen aikana. Monet neuvot ovat olleet hyödyllisiä. Kiitos niistä.

Jos kuitenkin noudattaisin kaikkia neuvoja yhtäaikaa niin näyttäisin jo tässä vaiheessa vaseliinilla rasvatulta nestepallolta, jolta pursuaa pastaa lähes jokaisesta tuutista. Maltti taitaa näissäkin hommissa olla valttia…

Valmistelut ovat kaikenkaikkiaan mennyt ihan mukavasti. Paikat ovat kunnossa. Tekosyitä ei ole. Viimeksi juoksin Helsinki City Maratonin vuonna 1992, tasan 15 vuotta sitten. Tuolloin aikani oli muistaakseni 3.39. Saas nähdä miten pappa pärjää lauantaina.

Yli puolet lomasta on nyt takanapäin. Onneksi sitä on vielä melkein kaksi viikkoa jäljellä.

Off-nappi löytyy aina muutaman lomapäivän jälkeen. Sen jälkeen on vain menty virran mukana.

Hyvältä tuntuu. Rentoutuminen on ollut lähes totaalista.

On oikeastaan aika mukava painaa sitä off-nappia aina välillä. Olen myös kiitollinen siitä, että jossain aivolohkareessa sellainen löytyy. Ei tästä mitään tulisi jos työasiat pyörisivät päässä lomillakin.

Aina välillä olen kuitenkin käynyt kurkkaamassa sähköpostiani. Liikenne on ollut mukavan rauhallista. Blogikommentoinnissa on myös ollut selkeä kesäloma. Ja hyvä niin. Ladataan pattereita syksyä varten.

Pari kolumnia on kyllä tullut väsättyä, jos sitä nyt työksi voi kutsua. Kotilääkäri-lehteen kirjoitin työpäivästä urheilusuorituksena. Nykypäivään kirjoitin myytistä nimeltä Che Guevara.

Maanantai-aamuksi olen vielä luvannut Blue Wings-kolumnin Helsinki City Maratonista. Onneksi kolumneja ei kirjoiteta jaloilla.

 

Kävely Lehtisaaren rannalla. Nostalgia Avenue. Kaikki aistit toimivat. Muistoja.

Leikkipuistossa on uusi karuselli. On se hieno. Miksi meidän aikana ei ollut?

Pelataankohan täällä vielä keinupeffistä?

Manta ottaa brunaa.

Pitkiä lenkkejä: Lehtisaari-Kuusisaari-Munkkiniemi-Munkkivuori-Meilahti-Seurasaari ja Lehtisaari-Lauttasaari-Otaniemi.

Jätskit Lehtisaaren ostarilla. Uusi lounasravintola on kiva. Tutut omistajat. Segeä tulee silti ikävä.

Neitsytpolulta merelle.

Bussilla ja ratikalla stadiin. Selostan eri paikoista kuin Kyllönen konsanaan. Lapset katsovat vähän ihmeissään. Har Pappa flippat?

Stockalle. Espalle. Torille. Kaivariin. Ursula. Lisää jätskiä.

Ursulan edessä hypättiin Benjiä. Minä en.

Pari työlounasta. Onkohan kukaan aiemmin käynyt valtiovarainministerin toimistolla shortseissa ja sandaaleissa?

Näkymä Lintsiltä.

Linnanmäelle. Mitä täällä on tapahtunut? Mahtavia laitteita. Ai niin, olin täällä viimeksi vuonna 1982. 

Teemu Laakson kanssa Talin Piccadillyllä.

Sokerina pohjalla kierros golfia Talissa, jossa vietin kaikki kesät 1981-1990. Peli ei kulje, mutta Teemu Laakso ja Tero Parkkinen ovat erinomaista peliseuraa.

Ensi visiittini Brysseliin oli muuten Teemun kanssa vuonna 1989. Pelattiin Lancome Trophyssa. Vettä satoi kuin aisaa. Niin nyttenkin. Kaipaan aurinkoiseen Helsinkiin.

 

 

 

 

Loma Korsikalla on jatkunut aurinkoisesti. Eilen ajoimme saaren halki länsirannikolle, kylään nimeltä Calvi.

Kannatti käydä saaren toisella puolella. Oli vielä kauniimpaa. Vuoristomaisemia, korkeita kallionseinämiä, valkoisia heikkarantoja ja pittoreskejä pikkukyliä.


Oikeastaan harmittaa vähän, että emme ole kierrelleet saarta sen enempää. Toisaalta ei me tänne ajelemaan tultu. Pääasia, että lapset saavat pulikoida altaalla ja meressä.

Maratontreenit ovat edenneet ihan mukavasti. Laadin itselleni neljän viikon harjoitusohjelman, jota olen toteuttanut ilman sen suurempia vastoinkäymisiä (jos ei liiallista viininjuomista sellaiseksi lasketa).

Takana on kovin harjoitusviikko, joka näytti tältä: 12 km, 10 km, lepo, 22 km, 6km, lepo ja 12 km. Huomenna vetäisen vielä yhden intervalliharjoituksen. Ensi viikolla juoksen korkeintaan neljä lenkkiä. Maratoonia edeltävällä viikolla en juokse lainkaan.

Juoksujen, leikkimisen ja seurustelun ohessa sain luettua Eric-Emmanuel Schmittin Pilatuksen Evankeliumi-kirjan. Suosittelen! Se on hieno teos.

Schmitt on ranskalainen filosofi, yksi maansa luetuimmista nykykirjailijoista, joka tunnetaan muun muassa rohkeista uskonnollisista tulkinnoistaan.

Pilatuksen Evankeliumi on tästä hyvä esimerkki. Siinä Pontius Pilatus, yksi Raamatun mieleenpainuvimmista hahmousta, kertoo oman tarinansa Jeesuksen kuolemasta. Pilatus kertoo tarinansa veljelleen Titujkselle kirjeiden välityksellä.

Kirja tempaa mukaansa alusta saakka. Eikä tarvitse edes olla mikään Uuden Testamentin asiantuntija ymmärtääkseen missä mennään ja mihin eri Raamatun osiin romaanissa viitataan.

Like-kustannus on kääntänyt muutamia Schmittin kirjoja. Luin Marja Haapion käännöksen. Haapion käännöstyö oli erinomainen. Seuraavaksi ajattelin kuitenkin kokeilla Schmittiä ranskaksi.

Aloitin myös Saramagon ”Toinen Minä”-kirjan. Se Lukutuokio loppui lyhyeen. En voi sille mitään, mutta en voi sietää yli puolen sivun mittaisia virkkeitä. Enkä kappaleita, jotka jatkuvat loputtomiin. Ehkä ne vaativat minulta liikaa keskittymistä.