Ajoimme eilen St. Andrewsista Suzannen suvun kotikonnuille, kylään nimeltä Grantown-On-Spey. Pittoreski paikka Skotlannin pohjoisosassa, noin 50 kilometriä Invernessistä etelään.

Suzannen edesmenneet isovanhemmat, Robert ja Emily Innes, viettivät viimeiset vuotensa täällä Grantownissa.

Varasimme Bed&Breakfast paikan aikalailla sokkona netistä. Emme edes tienneet paikan osoitetta. Paikalliset auttoivat matkan varrella.

Puhuivat sen verran vahvaa skotlanninmurretta, että välillä kaipasi tulkkia…

Kun löysimme B&B:n Suzanne innostui. Kaikki näytti tutulta. Suzanne juoksi ulos autosta ja sanoi palaavansa viiden minuutin päästä. Meni kymmenen. Meni viisitoista.

Meinasin jo huolestua, kunnes hän tuli takaisin ilosta kyynelehtien. Hotellimme oli kivenheiton päässä Suzannen isovanhempien entisestä talosta. Parvekkeeltamme näkyi talon katto. Uskomaton sattuma. Suzanne kävi täällä viimeksi vuonna 1980. Kävimme myös Suzannen isovanhempien haudalla.

Grantown tunnetaan lähinnä kesäkaupunkina. Mukavia ihmisiä, kauniita taloja, trimmattuja puutarhoja, kivoja ravintoloita, pari golfkenttää ja Spey-joki niille, jotka saavat kicksejä kalastamisesta. Täällä järjestetään vuosittain myös maatalousmessut.

Highlands alue on myös viskiystävien pyhättö. Näiltä nurkilta lähtee 30:n kilometrin nk. ”Whisky trail”, eli viskireitti. Jokaisessa baarissa tarjoillaan paikallisia mallasviskejä. Täällähän viihtyisi pitempään…

Jatkamme kuitenkin huomenna Invernessin ja Loch Nessin kautta itärannikolle Glenelg nimiseen kylään. Paikka on tunnettu hyvistä kalaravintoloista. Majatalon isännän kanssa pääsee kuulemma kalastelemaan katkarapuja.

Skotit ovat mukavaa, rentoa porukkaa. Luonto on kaunista ja karua. Meillä on skottien kanssa paljon yhteistä. Muutakin kuin lippujemme sinivalkoinen väri…

 

Eilen toteutin yhden unelmistani. Pelasin legendaarisella St. Andrewsin kentällä, golfin kodissa.

Jokaiselle golffarille tulee pala kurkkuun, kun näkee kentän ensimmäistä kertaa ”livenä”. Kuvista ja telkkarista tuttu näky on kaunis.

Kentän ensimmäinen ja viimeinen reikä ovat historiallisen tien ja hiekkarannan välissä. Kentällä saa kävellä vapaasti. Se on eräänlainen julkinen tila. Porukkaa vilisee vähän joka puolella. Varoitushuuto ”fore” kuuluu lähes yhtä usein kuin kaupungin laidalla harjoittelevien Tornado-hävittäjien jylinä.

Olimme varanneet hotellin 1. ja 18. reiän viereltä. Ikkunasta avautui henkeäsalpaava näkymä koko kentälle. Suzanne ja lapset herättelivät minua vähänväliä tuijotuskoomasta. En saanut silmiäni irti kentästä.

Lensimme aamupäivällä Brysselistä Prestwickiin, Skotlannin itärannikolle. Ajoimme sieltä länsirannikolle parissa tunnissa.

Kun saavuimme St. Andrewsiin kello 15.30, päätin kokeilla onneani. Kävelin ykköstiille ja kysyin startterilta, jahka suomipoika pääsisi toteuttamaan unelmaansa. Minulla kävi yksinpelaajan onni. Sain lähtöajan kello 16.30. Tunne oli kuin pikkupojalla karkkikaupassa.

Pelikavereiksi sattuivat paikallinen Fraser, amerikkalainen Kevin ja tanskalainen Steen. Todella mukava porukka. Fraser kertoi meille ensikertalaisille, minne pitää lyödä. Me yritimme noudattaa hänen neuvojaan.

Peli sujui yllättävän hyvin, vaikka alussa vähän jännitti. Asiaa ei auta, että pelaan vain kolme kierrosta vuodesta.

Puhuri oli ”links”-kentälle tyypillinen, eli kova. Ensimmäiset yhdeksän pelattiin vastatuuleen. Sain tulokseksi 41, eli viisi yli paarin. Sisään pelasin kaksi yli, eli 38. Yhteistulos 79 otettiin nöyränä vastaan.

Lukijalle, joka ei pelaa golfia, tämä päiväkirjamerkintä vaikuttaa vähintäänkin hassulta. Pahoittelen. Suzanne ymmärsi ystävällisyydessään intoni, vaikka ei pelaa golfia ja vaikka vietin yli neljä tuntia hääpäivästämme golfkentällä… Loppuviikko menee hemmottelun merkeissä.

PS. Golf-kuvat tulevat nettiin ensi viikolla, kun palaan täältä Skotlannista.

Loma-aikana yritän aina parhaani mukaan irtaantua töistä kokonaan. Tässä ammatissa se ei vain aina tahdo onnistua.
 
Puhelin soi tasaisin välein, kolumnien aikatauluista ei voi tinkiä, jne. Olen sen verran uutisfriikki, että en pärjää ilman päivittäisiä katsauksia.
 
Tämänkin loman aikana on tullut annettua muutamia haastatteluja, kaikkea seksuaalivähemmistöjen asemasta Suomen puheenjohtajuuskauden ensimmäisen kuukauden saavutuksiin.
 
Olen toki kieltäytynyt muutamasta haastattelusta. BBC:n radio halusi jututtaa EU:n toimista Libanonissa. Kieltäydyin kunniasta, koska en pidä itseäni alan asiantuntijana. Ei pidä aukoa päätään kaikesta.
 
Toissapäivänä International Herald Tribunen Dan Bilefsky soitti. Hän kirjoittaa tiistain lehteen kolumnia Suomesta.
 
Heitin peliin kasan superlatiiveja. Totesin muun muassa, että Suomi on ”Pohjolan ihme”. Kaverit kuuntelivat haastattelua siinä lounaan äärellä. Pyysivät heti omiin yrityksiinsä myyntihommiin…
 
Dan yritti viljellä jonkinlaista teesiä siitä, että Lordi olisi ollut käännekohta Suomelle. Tyrmäsin teesin. Minusta Lordin voitto oli hieno juttu, mutta ei se nyt mikään käännekohta ollut.
 
Suomi on ollut kovaa valuuttaa maailmalla jo kauan. Nostin esille mm. Nokian, kilpailukyvyn ja rohkean energiapolitiikan.
 
Katsotaan, millainen juttu tulee. Toivottavasti siinä ei panna mutkia suoriksi ja puolusteta omaa teesiä hinnalla millä hyvänsä. Näinhän voi aina joskus käydä…

Aika rientää aina kun viihtyy. Viikko täällä Italian Marchessa, Tolentinon kupeessa, on ollut hieno.

Kymmenen lapsen ja kahdeksan aikuisen kibbuzi on toiminut saumattomasti. Sen siitä saa, kun mukana on joukko luokkakavereita ja bestmaneja mahtavine perheineen.
 
Suurin stressinaihe on ollut aamuinen sortsien valinta. Maisemat ovat tuttuja viime vuoden lomalta. On helppo tulla paikkaan, jonka tuntee. Ei tarvitse suunnitella eikä arvailla.
 
Viime vuonna Saku ja Kirsi neuvoivat ravintolat, rannat, kaupat ja nähtävyydet. Tänä vuonna vain tallustellaan viime vuoden jalanjäljissä.
 
Sakulta tulee aina aamuinen säätiedotus. Italiassa meteorologit ovat jonkinasteisia kenraaleja. Seistä jököttävät univormut päällä ja kertovat pilvien liikkeistä. Onneksi kentsut ovat olleet aika lailla pihalla tänä vuonna. Ovat ennustaneet tummia pilviä ja silti olemme nauttineet päivittäisestä auringonpaisteesta. Ei valittamista.
 
Rusketus on nyt sitä luokkaa, että katu-uskottavuutta ei enää ole. Tällaisella ”brunalla” ei kehtaa mennä töihin. Toisaalta olen päässyt hyvin irti hommista. Yhden kolumnin väänsin sunnuntaina ja tänään luin läpi Itämeri-strategiaan tulleet kommentit.
 
Muilla lomalaisilla on ollut enemmän hommia. Sen verran, että olemme pystyttäneet pellon laidalle ”toimiston”, eli lepotuolin, josta saa tarkastaa sähköpostit ja hoitaa puhelinpalaverit. Itse en ole siellä käynyt.
 
Olen seurannut uutisia lähinnä kommarin kautta Hesarin, Ylen, Maikkarin ja STT:n kotisivuilta. Lehtiä en ole lukenut.
 
Lenkkeily on ollut vankka osa loma-ohjelmaa. Neljänkympin kriisiä lähestyvät kaverukset vetävät pitkiä lenkkejä ja mäkitreenejä niin että keuhkot meinaavat irrota. Välillä tuntuu siltä, että meillä on paremmat kamat kuin kunto. Kaiken maailman relettä pitää kiinnittää rinnuksiin ja kenkiin. Tulos on silti sama. Pitäisi treenata entistä enemmän. Jokainen pelkää ikää, jolloin vatsa irtoaa selkärangasta…
 
Paikka, jossa asumme, on kuin tehty meidän porukalle. Se on eräänlainen ”bed and breakfast” uima-altaineen. Asiaan kuuluu, että olemme vallanneet kaikki huoneet. Eli olemme hotellin ainoat asukkaat.
 
Marcheen alueella on monia hyviä puolia: kaikkea maukkaan ruuan ja kauniin luonnon väliltä. Parasta on kuitenkin se, että täällä ei näy turistin turistia, siis meitä lukuunottamatta.
 
Taidamme sinänsä olla aikamoinen turistinähtävyys kun valtaamme jonkun paikallisista ravintoloista.
 
Eilen saimme taas nauttia Medicin perheen (Kirsin ja Sakun naapurit) perinteisestä lounaasta. Pöytä oli katettu 30 hengelle. Uskomaton meininki. Kaikki antimet – oliiviöljystä makkaraan – olivat Medicien omia tuotteita. Lapset nauttivat. Eläimiä oli joka puolella – sikoja, hanhia, kanoja, koiria ja 50 (!) kissaa. Juttelimme isännän kanssa jalkapallosta, formuloista, ruuasta ja politiikasta. Mahtava perhe.
 
Vielä kaksi päivää Italiassa ja sitten kotiin katsomaan miten keittiön remontti on edennyt. Kuuleman mukaan hyvin.

Tilanne Libanonissa vain pahenee.

Euroopan parlamenttikin päätti sotkea lusikkansa soppaan. Tiistaina pidettiin parlamentin ”hätäkokous”. Kyseeessä ei ollut varsinainen täysistunto, vaan kaikille mepeille avoin puhemiehistön kokous.

Parlamentti vaatii yksimielisesti välitöntä tulitaukoa sekä kansainvälisiä joukkoja alueelle. Erkki Tuomioja oli paikalla puheenjohtajamaan puolesta. Parlamentin eri ryhmien välillä on eroja Lähi-idän kysymyksessä – jotkut ovat enemmän pro-Israel ja toiset enemmän pro-Palestiina. Erot lakaistaan kuitenkin kriisitilanteessa maton alle.

Itse en oikein arvosta tällaista julkilausumadiplomatiaa. Toisaalta parlamentin kannanotto olikin tarkoitettu vaikuttamaan lähinnä samana päivänä kokoontuneihin EU-maiden ulkoministereihin, ei ehkä niinkään itse kriisin osapuoliin.

Iltapäivällä pidetyssä neuvoston kokouksessa Suomi joutui valitettavasti vähän vesittämään alkuperäistä kannanottoesitystään.