Tuntuu siltä, että parlamentin käytävillä leijuu vielä ”keltainen viikko”. Porukkaa on harvinaisen vähän, vaikka ”ryhmäviikko” on käynnissä.
Meikäläisellä oli päivä täynnä perustuslakia ja Pohjoista ulottuvuutta.
 
Kävin läpi Duffin ja Vogenhuberin raporttia perustuslaista yhdessä kollegani Inigo Mendez de Vigon kanssa. Olen ryhmämme ”varjoraportööri”, eli vastaan kannanmuodostuksesta. Olin laatinut luettelon muutosehdotuksia yhdessä avustajani Lauri Tieralan kanssa. Inigo piti muutoksista. Pistin ne muille ryhmän jäsenille.
 
Juttelin muutoksista myös sosialistiryhmän ”varjoraportöörin” Carlos Carnero Gonzalesin kanssa. Olemme olleet hänen kanssaan samoilla linjoilla alusta asti. Näissä perustuslakikiysymyksissä jakolinja ei ole oikeisto-vasemmisto. Vastakkainasettelu on pikemmin niiden välillä, jotka kannattavat perustuslakia ja niiden, jotka vastustavat.
 
Loppuiltapäivästä kävin vielä Andrew Duffin uuden perustuslakikirjan julkistamistilaisuudessa. Kirja muutti vähän muotoaan Ranskan ja Hollannin kielteisten kansanäänestysten jälkeen…
 
Andrew Duff jakelee nimikirjoituksia uuteen kirjaansa. 

 

Pohjoista ulottuvuutta käsiteltiin tänään meidän ulkosuhdetyöryhmässämme. Aiheesta annetaan päätöslauselma ensi viikon täysistunnossa. Meikäläisen tehtävänä on neuvotella ryhmämme puolesta muiden poliittisten ryhmien kanssa.

Laadimme Lauri Tieralan ja Kai Mykkäsen kanssa päätöslauselmaluonnoksen. Olimme aiheesta yhteydessä myös ulkoministeriöön. Aihe on ajankohtainen, sillä Pohjoisen ulottuvuuden jatkoakäsitellään ministerikokouksessa 21.11.

Ulkosuhdetyöryhmän puheenjohtaja kehui päätöslauselmaluonnoksen tekstiä. Hän piti sitä malliesimerkkinä lyhyestä ja ytimekkäästä lausunnosta. Tästä saan kiittää Lauria ja Kaita.

Esityksemme keskeiset kohdat ovat:

1. Pohjoiselle ulottuvuudelle lisää vauhtia Itävallan ja Suomen puheenjohtajuuskaudella.

2. Itämeristrategiaa kehitettävä osana Pohjoista ulottuvuutta.

3. Pohjoista ulottuvuutta vahvistettava varsinkin logistiikan ja liikenteen alalla.

4. Pohjoisen ulottuvuuden tueksi perustettava parlamentaarinen foorumi.

Nyt on jotenkin sellainen tunne, että Pohjoinen ulottuvuus on taas lähdössä liikkelle. Nähdään, että Itämeristrategia ei ole ristiriidassa Pohjoisen ulottuvuuden kanssa. Päinvastoin. Ryhmien välille on löytynyt yhteinen sävel. Toivottavasti hommat etenevät myös käytännössä

Tänään bongasin Financial Timesista mielenkiintoisen kolumnin, jossa käsiteltiin stressiä. Kolumnin oli kirjoittanut Luzy Kellaway. Viime viikolla britanniassa vietettiin ”stressinvastustuspäivää” (National Stress Awarness Day).
 
Hänen perusteesinsä oli, että stressi kasvaa, mitä enemmän sitä miettii, ja mitä enemmän siitä puhuu. Hyvä teesi. Stressi on vähän niinkun haukotus. Se tarttuu helposti. Mitä enemmän paasaa, sen varmemmin stressaantuu.
 
 
Viikonloppuna Brysselissä aurinko paistoi. Lämpötila oli noin 15 astetta. Nyt syksy iski jo tännekin.
 
Olen yleensä aika stressitön tyyppi. Kirsi Piha totesi Hymyile, olet EU:ssa!-kirjanialkupuheessa, että olen paineen alla yllättävän rauhallinen ja tartutan sen myös muihin. Mene ja tiedä. Kyllähän sitä aina välillä jännittää, mutta parasta on pitää pää kylmänä.
 
Kellaway siteeraa jutussaan erästä säätiötä (Work Foundation), joka toteaa stressistä seuraavaa: stressi ei ole sairaus. Ei ole varsinaisesti sellaistaammattia, joka aiheuttaisi enemmän stressiä kuin joku toinen. Tästä en ole ihan varma, voin vain kuvitella, että elämäpoliklinikalla on stressaavampaa kuin Euroopan parlamentissa.
 
Stressi ei säätiön mukaan kasva aseman myötä. Mitä vahvempi asema, sen paremmin voi määritellä omat tehtävänsä. Stressiin ei löydy lääkkeitä. Pitää vain itse analysoida, miten sen voi parhaiten laukaista.
Kellawayn mielestä paras tapa stressin torjumiseen on sen kieltäminen lailla. Ei hassumpi ajatus. Vaikka stressi olisi lailla kielletty, niin ei sille mitään voi, että perheellisen aamut ovat aina vähän stressaavan puoleisia…
 
Tänään 15-vuotias Tuomas Tierala aloitti kahden viikon TETin meidän toimistossamme. Hän tutustuu parlamentin työhön parin viikon ajan. Itse tein TETin aikoinaan Carrols-hampurilaisravintolassa. Toivottavasti Tuomaksen kokemukset ovat yhtä hyviä. Päätin tuolloin, että haluan hampurilaiskauppiaaksi. No, toisin kävi.
 
Päivän ihastus -niinkuin Piia-Noora Kaupilla (www.kauppi.net) on tapana sanoa – oli, että Eliisa Jaatinen sai potran tytön (28.10.2005, 3810g ja 51cm). Onnea vaan Jaatisten perheelle. Loimaan asukasluku kasvaa.
PS. Keskustelu blogeista jatkuu vilkkaana. Tänään kannattaa käydä kurkkaamassa www.pinseri.com ja http://blogit.helsinginsanomat.fi/anssi/.

?Då och då föds det människor med speciella gåvor, människor som kommer att tillföra något alldeles nytt, som gör det roligare att leva här på vår jord. Tove Jansson tillhör de människorna.?

Näin kauniisti ruotsalainen kirjailija Christina Björk kuvaa Tove Janssonia kirjassaan Tove Jansson- mycket mer än Mumin. Björkin teos on mielestäni paras Janssonista kirjoitettu biografia (Janssonista on kirjoitettu ainakin 12 kirjaa). Se on kattava ja hyvin kirjoitettu. Lähes jokaista sivua koristelee piirros, valokuva, kirja, maalaus tai kirje.

Ruotsalaisuudestaan huolimatta Christina Björk kirjoittaa kuin suomenruotsalainen, eli kuin Muumi. Tarina juoksee hyvin alusta loppuun. Hänen kuvauksensa Janssonista ovat henkilökohtaisia.

Tove Jansson – yksi Suomen suurimmista kulttuurihahmoista.

Björkin Jansson-innostus lähti liikkeelle jo vuonna 1951. Björk oli ystävänsä kanssa kirjoittanut kirjeen Janssonille. Vastaus ei ollut mikään lyhyt kiitos, vaan kolmisivuinen, henkilökohtainen kirje. Nykyään ihmiset ovat iloisia jos saavat vastauksen edes sähköpostiin, saati sitten kirjeeseen.

Minulle ja lapsilleni Tove Jansson on tietenkin ensisijaisesti Muumikirjojen äiti. Tove Jansson oli kuitenkin paljon enemmän kuin Muumit. Hän oli todellinen kulttuurin moniottelija: kuvataiteilija, pilapiirtäjä, sarjakuvapiirtäjä, aikuiskirjailija, dramaturgi, runoilija, lauluntekijä, ja ei vähiten kirjeiden kirjoittaja.

Janssonin mottona oli ?Labora et Amare?, eli työ ja rakkaus. Hän oli uskomattoman ahkera. Uransa aikana hän kirjoitti kolmekymmentä kirjaa.

Hänen muumi-sarjakuviaan julkaistiin parhaimmillaan yli sadassa lehdessä, yli neljässäkymmenessä maassa (Janssonin veli Lars kirjoitti ja piirsi noin puolet sarjasta). Taulut ja piirrokset voidaan laskea tuhansissa.

Björkin kirjasta paistaa läpi rakkaus. Tove Jansson rakasti perhettään, rakasti lapsia, rakasti lähimmäisiään, rakasti elämänkumppaniaan Tuulikki Pietilää. Hän rakasti elämää.

Jansson vietti paljon aikaa Suomen ulkosaaristossa,  pienellä saarella nimeltä Klovharun. Sinne hän rakennutti vaatimattoman mökin. Jansson ja Pietilä oleskelivat saarella yleensä huhtikuusta aina lokakuuhun, noin kolmenkymmenen vuoden ajan.

Björkin kirja on täynnä hienoja illustraatioita.

Muumin maailma on niin kaunis, että siihen on helppo uppoutua. Veikkaan, että Janssonille muumit olivat alussa myös eräänlainen pako todellisuudesta. Kirjat ovat täynnä seikkailua ja rakkautta, elämänviisautta. Nelivuotias Emilieni samaistuu niihin yhtä vahvasti kuin Pappansa.

Muuminkirjat ovat parhaimmillaan ruotsiksi, nimenomaan suomenruotsiksi. Muumit eivät puhu riikinruotsia. Siksi Bonniers kustantamon kirjaversiot ovatkin karseita. Teksti on modernia ruotsia ja piirrokset kuin suoraan jostain Disneyn sarjasta. Sitäpaitsi ne ovat täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä…eli vähän niinkuin tämä blogi…Suosittelen siis alkuperäisiä Muumi-kirjoja.

Suzanne kysyi minulta taannoin mihin muumihahmoon samaistun. Mietin hetkisen ja päädyin Muumipeikkoon. Hän on innokas, positiivinen, vähän naiivi ja rakastaa seikkailuja. Toki Nuuskamuikkusessakin on menoa, mutta hän on aivan liian fiksu ja rauhallinen meikäläisen makuun.

Ohjaaja Vivica Bandler on todennut Tove Janssonista seuraavaa: ?Det finns, tycker jag, så få människor som är lika stora i sin mänsklighet som i sitt intellekt och sin begåvning. Det finns många dumma och snälla och många intelligenta och elaka. Men hos Tove finns denna enorma blandnging…?. Voiko Tove Janssonia enää tämän paremmin kuvata.

Innoistuin Björkin biografiasta sen verran, että yöpöydällä odottavat seuraavaksi Bildhuggarens dotter (Janssonin nuoruudesta kertova omalämänkerta) ja Sommarboken (romaani Janssonin äidistä ja veljentyttärestä).

Eilen Hesarin NYT-liitteen 10-vuotis juhlanumerossa julkaistiin kymmenen modernia käskyä. Olin viime viikolla mukana raadissa laatimassa näitä käskyjä.
 
Koolla oli värikäs ja kiva porukka, johon kuuluivat ”valopilkku” Kyllikki Villa (81 v.!), Linnanmäen huvipuiston johtaja Risto Räikkönen, Voima-lehden kustannuspäällikkö Tuomas Rantanen, PMMP:n laulajat Mira Luoti ja Paula Vesala, sekä allekirjoittanut.
 
Jone Mölsä kirjoitti aivoriihestämme hauskan jutun. Anu Silfverberg oli mukana sparraamassa ja NYT-liitteen esimies Reetta Räty kävi fiilistelemässä.
  
Meidät ”suljettiin” iltapäiväksi Sanomatalon yhdeksänteen kerrokseen. Ei saatu poistua ennenkuin uudet käskyt oli laadittu. Tuli ihan Mooses fiilis, vaikka Paavo Lipponen ei ollutkaan paikalla.
 
Harjoitus oli kaikinpuolin hauska, vaikka itse taisin tuona iltapäivänä olla jotenkin vähän mieli maassa. Tai no, ei sitä jutun valokuvasta huomaa…siinä irvistän niin että drakulat loistaa, mutta minähän hymyilen tunnetusti aina kun ulkona salamoi.
 
Keskustelu oli vilkasta ja jossain vaiheessa taululla oli yli kuusikymmentä käskyä. Pitkän pohdinnan jälkeen pääsimme jonkinasteiseen yhteisymmärrykseen. Kompromissin tuloksena kymmenen käskyämme olivat:
 
1. Usko ihmisen perushyvyyteen.
2. Kuuntele lasta.
3. Älä pelkää alakuloa ja kaipausta.
4. Älä käytä väkivaltaa tai sorra.
5. Ajattele aina vaihtoehtoja.
6. Kunnioita ympäristöä ja tulevia sukupolvia.
7. Ole oma itsesi, kunnioita ruumistasi ja mielipiteitäsi.
8. Kuuntele vain hyvää musiikkia.
9. Rakasta ehdoitta.
10. Älä tee mustikkapiirakkaa murotaikinan vaan aina pullataikinaan.
 
Näistä samaistuin kaikkiin paitsi 3., 8. ja 10. Kolmonen ei sytytä, koska yltiöpositivistina pelkään alakuluoa ja kaipausta.
 
Kasi on sinänsä hauska, mutta en pidä sitä käskynä. Ehdotinkin vaihtoehdoksi ”Osta iPod!”. Kympin piti olla ”se hauska käsky”, mutta kun ei oikein ole tullut leivottua viime aikoina…
 
Matkalla Brysselistä Helsinkiin olin laatinut oman luettelon erilaisista käskyistä. Sain listattua vajaat kolmekymmentä vaihtoehtoa. Heittelin niitä peliin keskustelun aikana.
 
Huomasin kannattavani pikemminkin sallivia kuin kieltäviä käskyjä. Tälläisen luettelon sain aikaan, joista sallivat ensin:
 
Uskalla unelmoida. Rakasta lapsiasi. Hymyile. Ajattele joskus tunteella. Käytä tervettä järkeä. Ota iisisti. Tee niinkuin parhaaksi näet. Rakastele paljon. Ole kiltti kaikille. Ole suvaitsevainen. Ole positiivinen. Ole innokas. Ole oma itsesi. Ajattele itsenäisesti. Ole kunnianhimoinen. Ole nöyrä. Kunnioita kaikkia.
 
Ja sitten ne kieltävät. Älä ole kyyninen. Älä vastaa salarakkaan tekstareihin. Älä hyssyttele ulkoministerisi sammakoita. Älä säästele hymyäsi. Älä kadehdi naapurisi optioita. Älä unohda kuunnella. Älä ole kateellinen. Älä ole katkera. Älä urputa. Älä kuuntele ranskalaista rappia.
 
Keskustelun aikana syntyi monenlaisia klikkejä. Ajatus otti laukkaa ja erilaisten ajatusmaailmojen ympärille syntyi erilaisia koalitioita.
 
Itse huomasin samaistuvani Tuomas Rantasen ideoihin (toivottavasti tämä ei pilaa Tuomaksen mainetta…). Tykkäsin myös Paula Vesalan räväkkyydestä ja ennakkoluulottomista ajatuksista. Kyllikki Villa on Rock!
 
Kaikinpuolin loistava idea NYT-liitteen porukoilta. Piristi ”alakuloista” päivääni, kaipuusta puhumattakaan.
 

”Jättekiva meppikiertuedag” sanoisi stadilainen kvasihurri. Tänään vietin erinomaisen päivän Ahvenanmaalla. Järjestelyistä vastasivat Susanne Eriksson ja Johan Ehn. Tack ska ni ha!

Tapasin mm. maaneuvos Roger Nordlundin (siis Ahvenanmaan ”pääministerin”), Peter Grönlund ja Carina Aaltosen (molemmat maakuntapäivien edustajia) sekä legendaarisen Gunnar Janssonin (entinen kansanedustaja). Näiden tapaamisten lisäksi lounastin paikallisen Nya Åland-lehden toimittajan kanssa, luennoin Ålands Lyceumissa ja kävin Radio Åland haastattelussa.

Aamulla huomasin, että maailma on pieni paikka. Aamuaterialla Hotelli Archipelagossa törmäsin Suomen Kuvalehden Pekka Ervastiin. Hän oli metsästysretkellä. Varmuuden vuoksi todettakoon, että lintujen kevätmetsästyskausi ei ole käynnissä…

Isännät olivat printanneet ihan virallisen ohjelman kuvineen. Meppiä punastutti.

Päivän mittaan opin taas paljon uutta mm. Ahvenanmaan itsehallinnosta, EU-valmistelusta ja paikallispolitiikasta.

Ahvenanmaan asema on ainutlaatuinen, vaikka Euroopassa onkin 75 lakiasäätävää aluetta. Itsehallinto on tärkeä osa 27 000 asukkaan Ahvenanmaan identiteettiä.

EU-valmisteluissa ongelmana on usein, että tietyt unioniasiat ovat osa Ahvenenmaan itsehallintoa. Ahvenanmaalaiset haluavat ymmärrettävistä syistä olla mukana valmistelemassa näitä kysymyksiä. Usein törmätään myös kielimuuriin.

Poliittisesti on kolme jakolinjaa – oikeisto ja vasemmisto, Maarianhamina vastaan kunnat ja itsehallinto vastaan itsenäisyys. Tiukkaa vääntöä suuntaan ja toiseen.

Päivän teemoja olivat lintujen kevätmetsästys, nuuska ja pyöriäiset. Kaikki nostavat monen Ahvenanmaalaisen EU-karvat pystyyn. Mielestäni oikeutetusti.

Lensin Ahvenanmaalta pienkoneella Tukholmaan, jossa ehdin tavata pikaisesti kaksi bestistäni, Jusan ja Jonnen, sekä kummityttöni Elisan. Elämä on täynnä pieniä hetkiä, jotka ilahduttavat.

Noteerasin, että Slovakian presidentti Ivan Gasparovic on kritisoinut Euroopan parlamenttia saksalaisessa Die Welt lehdessä. Hänen mielestään parlamentti on turha mammutti. Gasparovic ehdottaa, että parlamentti kokoontuisi vain neljä kertaa vuodessa, ja silloinkin kansallisista parlamenteista valittujen edustajien voimalla.

Saman kaltaisia ehdotuksia on ollut maanosan EU-vastaisimmalla valtionpäämiehellä, Tshekin Vaclav Klausilla, sekä ulkoministerillämme Erkki Tuomiojalla.

Daily Telegraph ja European Voice soittivat ja pyysivät kommentteja. Totesin, että kannatan periaatteellista keskustelua ylikansallisesta demokratiasta sekä Euroopan parlamentin vallasta ja vastuusta. Totesin myös, että parlamentin kansallistamista kannattavat tahot suhtautuvat Euroopan integraatioon yleensä varauksellisesti. Toivottavasti aiheesta lähtee liikkeelle syvällisempi keskustelu.

PS. Huomasin tänään hauskan jutun Ilta-Sanomissa. Siinä velmuiltiin avustajieni määrästä. Oikein, niin pitääkin. Veikkaan kuitenkin, että luku oli bongattu eräästä vanhasta lehtijutusta.

Väärinkäsitysten välttämiseksi: alkuperäisen jutun luku (7) on otettu kotisivujeni ”avustajat”-kohdan valokuvasta, jossa minä olen yksi seitsemästä. Siinä oli myös mukana yksi ”exä”, eli Jani Johansson.

Juho Romakkaniemi, kokoomusmeppien yhteinen avustaja, siirtyi juuri Jyrki Kataisen avustajaksi. Eli tällä hetkellä minulla on ”vain” neljä avustajaa. Uutta yhteistä avustajaa haetaan parhillaan…taidan muuten olla just sellainen meppi, joka tarvitsee paljon avustajia pitämään minut aisoissa…

Olen huomannut olevani jonkinasteinen kausilukija. Välillä innostun ja saatan ahmia monta kirjaa viikossa. Välillä voi mennä muutama viikko ilman kirjaa. Juuri nyt on innostunut vaihde päällä.

Innostus voi myös johtua siitä, että olen ruvennut kirjoittelemaan lyhyitä kirja-arvosteluja blogin yhteyteen.

Kirjojen lukeminen antaa mukavan henkireiän direktiiveistä, muistioista, lehdistä ja muusta ammattiin liittyvästä lukemisesta. On myös välillä kiva lukea jotain muuta kuin Muumeja. Hyvän kirjan lukemisestä tulee hyvän olon tunne.

Pienet lapset ovat tietenkin aika luonnollinen hidaste kirjojen ahmimiselle. Ennen muinoin luin viikonloppuisin, nykyään luen öisin ja matkustaessa. Jälkimmäisestä ei ole puutetta.

Viime viikon englannin reissulla ja tällä viikolla luin kaksi hyvin erilaista kirjaa, Jeremy Paxmanin The political animal ja André Wickströmin Das Humoristische Manifest ? Kirja stand up-komiikasta.

Jeremy Paxman on yksi Britannian arvostetuimmista politiikan toimittajista. Hän juontaa mm. Newsnight-ohjelmaa, joka on nähtävissä aina BBC:n iltauutisten jälkeen. Tyyliltään hän on muuten vähän samanlainen kuin Leif Salmén. Haastateltavan kannattaa olla hereillä.

André Wickström ei esittelyjä kaipaa. Hän on Suomen tunnetuin stand up-koomikko, telkkarin edesmenneestä W-tyyli ohjelmasta tuttu kansan hauskuttaja.

Paxman on englantilaisittain sanottuna ”a bit on the cynical side”.

Heräsi kerettiläinen ajatus. Näitä kahta ammattia ? siis stand up-koomikon ja poliitikon – voisi hyvin verrata toisiinsa.

Mitä yhteistä niillä on? No, ainakin narsismi, halu olla haluttu ja halu olla esillä. Ja paradoksaalista kyllä, halu parantaa maailmaa. Stand up-koomikko vie mukaan omaan maailmaansa esityksen ajaksi. Poliitikko taas uskoo ainakin omasta mielestään parantavansa maailmaa, pitkällä tähtäimellä. 

Hyvä stand up-koomikko hankkii mahdollisimman paljon tietoa yleisöstään. Tätä voinee myös suositella poliitikolle. Ei kannata mennä Kuopioon pitämään palopuhetta, jonka aloittaa sanoilla: ?on todella kiva olla taas täällä Kouvolassa?.

Stand up-koomikolla ja poliitikolla pitää olla rautainen itseluottamus. Pitää uskaltaa epäonnistua, myös julkisesti. Stand up-koomikon lähtökohta on toki otollisempi. Hänen halutaan onnistuvan.

Stand up-koomikon ja poliitikon suurin ero on, että edellinen haluaa nauraa itselleen. Jälkimmäinen osaa harvoin nauraa itselleen, vaikka kannattaisi.

Wickström on suomenruotsalaisittain sanottuna ”jättekiva”.

Yhtä kaikki suosittelen molempia kirjoja. Paxman kannattaa lukea jos on kiinnostunut politiikasta, varsinkin brittiläisestä politiikasta, joka on tunnetusti paljon raadollisempaa kuin suomalainen. Toivon, että suomalaisesta politiikasta ei koskaan tule yhtä kovaa.

Wickströmin kirja on hauska kertomus stand up-komiikasta. Ei siinä kuitenkaan jokaisella sivulla tule purskahdettua nauruun, mutta se ei olekaan kirjan tarkoitus. Se kannattaa lukea, jos stand up-komiikka kiinnostaa ja jos joutuu esiintymään paljon. Siitä saa hyviä vinkkejä omiin luentorutiineihin.

Meillä on parlamentissa menossa ?keltainen viikko?, eli eräänlainen vaalipiiriviikko, jolloin Brysselissä ei ole virallisia kokouksia. Käytän viikkoa rästihommien hoitamiseen, Antti Satulin muistokirjan toimittamiseen ja Ahvenanmaan meppikiertuematkaan.

Sana ?keltainen viikko? tulee suoraan Euroopan parlamentin työkalenterista. Siinä on merkitty täysistuntoviikot punaisiksi, valiokuntaviikot vaaleanpunaisiksi, ryhmäviikot sinisiksi, minitäysistuntoviikot edellisten yhdistelmäksi, lomaviikot valkoisiksi ja vaalipiiriviikot keltaisiksi.

Bongasin tänään STT:ltä hyvän uutisen: Sauli Niinistö on aloittanut bloggaamisen. Loistavaa! Juttelin siitä Saulin kanssa muutama viikko takaperin. Tuolloin hän suhtautui bloggaamiseen vielä ehkä vähän empivästi. Ei ollut varmaa saako tunnit riittämään.

Blogin kaksi ensimmäistä merkintää ovat jo Saulia parhaimmillaan. Lyhyitä lauseita, hauskoja kielikuvia ja reipasta huumoria. Samanlaista tekstiä kuin Viiden vuoden yksinäisyydessä. Blogista tulee taatusti suosittu.

Sitäpaitsi siitä tulee Saulille mukava muisto. On hauskaa (ja samalla pelottavaa) lukea vanhoja blogimerkintöjä vaalikampanjasta. Vauhti sokeuttaa sen verran, että nettipäiväkirja auttaa hahmottamaan mitä oikeastaan tapahtui.

Saulin kampanjaslogan ? ?Työväen presidentti? ? sai osakseen paljon julkisuutta viime viikolla. Niin pitikin. Mielestäni se on erinomainen. Se on hauska ja sopivasti provosoiva. Herättää keskustelua.

Muistaako joku, mitkä ovat muiden presidenttiehdokkaiden sloganit? Minä en muistanut, joten päätin käydä lunttaamassa. Suluissa tämän bloggaajan täysin subjektiiviset ensireaktiot.

Tarja Halonen ? ?Tasavallan presidentti? (Oliko tässä jotain uutta?)

Heidi Hautala ? ?Maailman parantamisen ammatilainen? (Pitää muuten paikkansa)

Bjarne Kallis ? ?Äänesi on Bjarne Kallis? (No, jos nyt ei silti)

Henrik Lax ? ?Parempi Suomi? (Gäsp, eli haukotus)

Sauli Niinistö ? ?Työväen presidentti? (Workers of the world unite!)

Timo Soini ? ?Oikea mies presidentiksi? (Oliko tuo ensimmäinen sana loppuun saakka harkittu?)

Matti Vanhanen ? ?Tasavallan mittainen? (Saunassa sen saisi vahvistettua…)

Tämä on mainoskatko.

Helsingin Sanomien Brysselin kirjeenvaihtaja, Petteri Tuohinen, aloitti viime viikolla oman EU-bloginsa, eli ”eurologin”. Blogin ”puffin” mukaan Tuohinen ”kertoo kokemuksistaan Euroopan unionin kulisseissa, kun mikrofonit on sammutettu. Näin meidän kesken”.

Kaksi ensimmäistä merkintää ovat lupaavia. Ensimmäinen näytti jo ylittäneen uutiskynnyksen. Siinä Tuohinen kertoo ministereistä, jotka ovat pyytäneet alaisiaan hakemaan posliinia Villeroy & Bochin tehtaalta Luxemburgin ministerineuvoston yhteydessä. Onneksi meidän perheessä ollaan posliinin suhteen nationalisteja: kaapissa on vain brittiläistä ja suomalaista posliinia…

Toisessa Tuohinen kertoo Brysselin ”off the record” perinteestä. Tätä käytetään silloin, kun haastateltava ei halua sanomaansa siteerattavan omalla nimellä. Käytäntö ei tietenkään rajoitu vain Brysseliin. Sitä käytetään kaikkialla.

Omalta osaltani toimin virkamiesaikoina usein (lähes aina) ”off the record”. Virkamies tietää missä mennään varsinkin omalla vastuualueella ja on siten toimittajalle tärkeä tietolähde. Yhteistyö toimii molempiin suuntiin: toimittaja saa informaatiota ja virkamies voi ohjata keskustelua haluamaansa suuntaan. Poliitikot toimivat sekä ”on the record” että ”off the record”. Suhde riippuu poliitikosta…

Tunnen Petterin hyvin. Uskallan väittää, että hänen blogistaan ei ainakaan tule tylsä. Omasta kokemuksesta tiedän, että blogi on oiva paikka purkaa agressiota…

Yhtäkaikki on mielestäni hieno juttu, että Tuohinen on aloittanut EU-bloggaamisen. Kannattaa käydä kurkkaamassa http://blogit.helsinginsanomat.fi/eu/.

Miksi mainoskatko? Koska mitä enemmän EU:sta kirjoitetaan, sen parempi. Ei nämä asiat hyssyttelemällä aukea.

Jään odottamaan milloin muut Brysselin EU-pervot Anne Autiosta Helena Petäistöön, Jussi Seppälästä Jarmo Mäkelään, Tuulikki Kuparisesta Maija Lapolaan, Jonas Jungarista Wilhelm Bargumiin, Jouni Kelasta Erja Yläjärveen, Jari Peltolasta Kaija Leena-Runsteniin aloittavat oman EU-bloginsa.