Junassa matkalla kotiin Bryggestä. Olen juuri pitänyt kuuden tunnin luennon. Olo väsynyt, mutta tyytyväinen.

Tänä vuonna en vedä kokonaista kolmenkymmenen tunnin kurssia. Aika ei kerta kaikkiaan riitä.

Bryggessä käynti on aina yhtä antoisaa. Se on eräänlainen henkireikä mepin arjesta. Nuoret opiskelijat puhkuvat intoa. Luennoiminen on haastavaa. Vaativampaa yleisöä tuskin löytyy.


Bryggen oppilaat pitävät luennoisijan valppaana.

Tänään kävin läpi EU:n sopimushistoriaa. Aloitin ”vasta” yhtenäisasiakirjasta, joka astui voimaan vuonna 1987. Sen jälkeen vuorossa olivat Maastrichtin, Amsterdamin ja Nizzan sopimukset. Lopuksi veivasin perustuslaillista sopimusta ja sen tulevaisuutta.

Oli mukava saada vaihtelua omalle luentorutiinille. Toisaalta huomaan myös etääntyväni akateemisesta maailmasta. Integraatioteoriat eivät enää sytytä samalla tavalla kuin ennen. Joku voisi ehkä väittää, että tämä on tervettä kehitystä…

Ilkka Remes teki sen taas…eli sai minut lukemaan kirjan lähes kannesta kanteen. Yöunet meni, mutta oli se sen väärtti.
 
Remes ei koskaan jätä kylmäksi. Hänen uusin kirjansa – Nimessä ja veressä – ei ole tästä pokkeus. Välillä mennään niin lujaa, että hengästyttää. Juuri kun tuntuu rauhallisemmalta, niin taas lähtee.
 
Kirjan kannen puffi on jo Remestä parhaimmillaan: ”Ihmiset ovat valmiita julmiin tekoihin uskonnon, vallan tai rahan vuoksi. Mutta kun kaikki kolme ovat pelissä mukana, vain taivas on rajana. Ja helvetti”. Että tältä pohjalta…
 
Remestä parhaimmillaan.
 
Tarina alkaa tietenkin verisellä murhalla. Draamaa ei vähennä, että uhri on hirven vasa. Laittoman metsästyskeikan päätteeksi kaverukset Tomi, Launo ja Karri löytävät surmatun lestadiolaisnaisen, ristikoru kaulasta riuhtaistuna.
 
Siitä lähtee liikkeelle tapahtumien vyyhti, jossa sekoittuu usko tai sen puute, rakkaus ja viha, historia ja sen tulkinta, pienkylän kyräily ja kulttuuri. Maantieteellisesti ollan Pudäsjärvellä ja Irakin rajamailla.
 
Keskiössä ovat rikoskomisario Johanna Vahtera, raamatuntutkija Saara Vuoria, hänen miehensä Karri sekä suomalsi-libanolilainen pariskunta Tuija ja Rafiq Karam. Ikiyön (2003) ja Hiroshiman portin (2004) sankari Antti Korpi tulee mukaan tarinaan vasta sivulla 204. Hänen poikansa Aaro, Remeksen nuorisokirjojen sankari, mainitaan tällä kertaa vain kertaalleen.
 
Murhia, terroristeja ja kaappauksia selvittelevät Suomen poliisi, Supo, EU:n rikostiedusteluyksikkö TERA ja Isrelin salainen poliisi Mossad.
 
Kertomus on sen verran poliittisesti korrekti, että edes ulkoministeri Erkki Tuomioja ei voi tällä kertaa kritisoida sitä esimerkiksi liian Israel-myönteisenä. Karjalan lunnaita (1998) Tuomioja piti liian Venäjä-vastaisena…
 
Remes on taas tehnyt kotiläksynsä. Kirjassa vilahtelee faktoja muun muassa Kuolleenmeren (Qumranin) teksteistä ja ylipäätään Raamatun historiasta. Nimessä ja veressä ei tietenkään ole Dan Brownin Da Vinci koodin kaltainen ”faktapakkaus”, mutta tarina on yhtä mukaansatempaava.
 
Remeksen suosio pilee varmaan siinä, että hän osaa kirjoittaa ajankohtaisten tapahtumien ja ilmiöiden ympärille jännän tarinan, tai kertoa historiallisen aikakauden mielenkiintoisella tavalla. Fiktiosta tulee lukijan päässä faktaa. Joka kirjassa teema ja maantiede ja kohde vaihtuu.
 
Nyttemmin Remekseltä tulee kaksi kirjaa vuodessa, yksi varttuneemmalle väestölle ja toinen nuorisolle. Toivottavasti sama tahti jatkuu. Olen lukenut Remeksen kaikki jännärit, paitsi juuri julkaistun nuorisokirjan Pimeän pyöveli. Se onkin jo hankintalistalla.

Kävin tänään ensimmäistä kertaa Café Niinistössä, vanhan linja-autoaseman kupeessa. Voi sitä sykettä ja energiaa!

Odotin astuvani tyhjään kampanjatoimistoon, jossa muutama kampanjatyöntekijä vääntäisi väkinäistä hymyä kylähulluille. Väärin odotettu. ”Kahvilassa” oli täysi hässäkkä päällä. Fiilis katossa. Sitä ei edes latista maikkarin iltauutisten gallup, jonka mukaan Halosen suosio on kasvussa.

Galluppeja tulee ja menee. Vaaleihin on vielä pitkä matka. Viime vaaleissa Halonen oli tässä vaiheessa muistaakseni gallupeissa nelosena; Uosukaisen, Ahon ja Rehnin takana.

Café Niinistön edessä. Kofeiini ei ole ainoa energian lähde. Allekirjoittaneen seurassa Taru, Heidi ja Ansa.

Niinistön kampanjassa on tekemisen meininki. Porukka on todella ammattitaitoista ja motivoitunutta. Itse yritän sparrata parhaani mukaan, mutta meppien ja kansanedustajien ei missään nimessä pidä säheltää kampanjan arjessa. Meidän pitää mennä sinne minne käsketään. Se on paras tuki.

Iltapäivälehdet nostivat tänään esiin tunnetun amerikkalaisen talkshow isännän, Conan O’Brienin keskiviikkoisen ohjelman. Siinä Conan esitti oman Tarja Halosta kannattavan vaalimainoksensa.

Raporttien mukaan ohjelma oli Conanmaisen hulvaton. Hauskinta (tai ehkä paremminkin surullisinta) on, että Conanin huumori otetaan meillä Suomessa tosissaan, siis puolin ja toisin. Kun jostain vitsaillaan, se pitäisi ottaa huumorilla…

Café Niinistö on Café Lattemaisen trendikäs. Sohvalla röhöttelevästä oliosta trendikästä on lähinnä hampaat.

Vuosi 2010. EU on hylännyt Turkin jäsenyysneuvottelut. Saksassa, Itävallassa ja Ranskassa on fasistihallitukset. Ranskassa kannustetaan Turkki- ja muslimivastaiseen väkivaltaan. Vihainen Turkki yhdistää voimansa Venäjän kanssa. Julistetaan sota EU:ta vastaan. Turkkilaiset kommandot valtaavat Berliinin, tuhoavat Euroopan ja ottavat koko mantereen haltuunsa.

Mitä ihmettä? Onko kyseessä Timo Soinin presidenttivaalikampanjan avaus? Ei sentään. Näin räiskyvästi alkaa arvostetun International Herald Tribunen (IHT) etusivun juttu nuoren turkkilaisen kirjailijan, Burak Turnan, uusimmasta kirjasta.

 

Brysselin täysistuntosalissa ei tänään puhuttu Turkista.

Turnan kirja, Kolmas maailmansota, on futuristinen seikkailu, joka dominoi Istanbulin kirjakauppojen näyteikkunoita. Se on jo myynyt huimat 130 000 kappaletta, kahdessa kuukaudessa. Kirjan voisi sinänsä sivuuttaa fiktiona, mutta IHT:n Dan Bilefskyn mukaan se kuvastaa tämän hetken tunteita Turkissa.

Erään kommentaattorin mukaan turkkilaisia raivostuttaa EU:n jatkuvat jäsenyysvaatimukset. Kirja on suosittu, koska se iskee nimenomaan tähän saumaan. Tunteeseen, että EU vaatii, mutta ei anna mitään takaisin.

Asenneongelma onkin yksi koko Turkin jäsenyystien suurimmista esteistä. Monen turkkilaisen mielestä EU tuo jatkuvasti esille uusia vaatimuksia. Olen eri mieltä. Ehdot ovat kaikille samat. Turkista on tulossa EU:n jäsen, ei päinvastoin. Tämä turkkilaisten on ymmärrettävä.

Martin Wolfilla oli samasta aiheesta erinomainen kolumni eilisessä Financial Timesissa. Hänen argumenttinsa oli, että jäsenyysneuvottelujen aloittaminen on suuri poliittinen riski, mutta sen taloudellista hyötyä ei voi kiistää edes huono ekonomisti. Väitteen takeeksi Wolf esittää jälleen kerran arsenaalin taloudellista tilastoa.


BBC television juttutuokio. Tappelupukarina EU-vastustaja Daniel Hannan.

Täysistunossa hyväksyimme tänään Doris Packin mietinnön ”uusista haasteista sirkukselle osana Euroopan kulttuuria”. Mietinnössä on sinänsä ihan mielenkiintoisia pointteja esimerkiksi Eurooppaa kiertävien sirkusten lapsiväestön koulutuksesta.

Yhtäkaikki tässä on nyt mielestäni esimerkki juuri sellaisesta parlamenttijaarittelusta, jota tulisi välttää. Eihän tässä lainsäädäntöä tehdä, mutta kyllä tästä helposti ilkeän jutun EU:sta saa. Eikö se ole ristiriidassa komission tavoitteen kanssa, jonka mukaan poistetaan turhat säädökset?


Tsekkikollegani Ivo STREJČEK piti ”sirkusäänestystä” niin raivostuttavana, että hän veti korttinsa ulos koneesta ja kieltäytyi äänestämästä.

Päivän parasta antia oli lounas European Voice -lehden romanialaisen päätoimittajan Dana Spinantin kanssa. Olemme ”vanhoja” tuttuja, molemmat Bruggen Eurooppa-yliopiston käyneitä. Dana on todellinen energiapakkaus, joka on saanut arvostetun EU-lehden uuteen kasvuun.

Huomasin myös, että Carl Bildt mainitsi allekirjoittaneen blogin omassa blogissaan. Bloggaajien maailma on pieni…

Sov du lilla videung
än så är det vinter
Än så sova björk och ljung
ros och hyacinter
Än så är det långt till vår
innan rönn i blomma står
Sov du lilla vide
än så är det vinter.

Siinä tuutilaulu, jonka halusin tänään illalla Oliverille ja Emilielle laulaa, mutta enpä laulanut. Miksi? Koska töissä oli mukamas niin kiire. En ehtinyt kotiin ennen lasten nukkumaanmenoa. Tuntuu pahalta.

Ei auta, että osallistuin EPP-puolueen strategiapaperin valmisteluun.

Ei auta, osallistuin kolmeen EPP-ryhmän valmistelukokoukseen.

Ei auta, että puhuin alueiden komitean EPP-ryhmän jäsenille perustuslain tulevaisuudesta.

Ei auta, että ruotsalainen Eriksson voitti parlamentin äänestyksen OLAFin pääjohtajapaikasta.

Ei auta, että puhuin kunta-alan ylimmän johdon koulutustilaisuudessa.

Ei auta, että palaveri Itämeristrategiasta onnistui.

Ei auta, että tapasin komission palveludirektiivistä vastaavan virkanaisen, Margot Fröhlingerin.

Ei auta, että julkaisin kolumnin Kauppalehdessä.

Eikä auta, että puhuin täykkärissä EU:n Afrikkastrategiasta.

En vain ehtinyt kotiin ajoissa.

Tuntuu pahalta, koska säntäsin junalle aamukahdeksalta. Emilie itki ikkunassa. Olisi pitänyt pysähtyä, ottaa seuraava juna. Olisi pitänyt tulla kotiin ajoissa. Niin, olisi…

 

 

Tänään oli vähän sellainen päivä, että vaikka aamulla pänni, niin päivästä tuli mainio. En tiedä miksi olin tuittu. Olen yleensä aamuihminen. Otti vain päähän. 

En myöskään tiedä mistä hyväntuulisuus sitten lähti liikkeelle. Ehkä siitä, että ryhmän palveludirektiivipalaveri meni nappiin. Tai siitä, että Aamulehti julkaisi Turkkimyönteisen gallupin. Jossain vaiheessa rupesi vain laulattamaan.

Päivä oli oikeastaan suoraan kuin mepin käsikirjasta: artiklakohtaista neuvottelua palveludirektiivistä, BBC:n radiohaastattelu, ”kansalaistapaaminen”, työlounas Carl Bildtin kanssa, kolumni ja OLAF-ehdokkaiden grillaaminen budjetinvalvontavaliokunnassa.

Ryhmän palveludirektiivipalaverissa oli sähköä. Asetelma tyypillinen: protektionistit vastaan palveluiden vapauttajat. Kuulun jälkimmäiseen, kuten myös ryhmämme koordinaattori Malcolm Harbour. Ryhmämme pahin protektionisti Jacques Toubon, Ranskan entinen oikeusministeri (ja hyvä kaveri), oli onneksi poissa.

Väänsimme kättä direktiivin soveltamisalasta, alkuperämaaperiaattesta (jota nykyään ”palvelujentarjoamisen vapaudeksi” kutsutaan), hallinnollisesta yhteistyöstä ja poikkeuksista. Linja säilyi. Yhteistyö liberaaliryhmän kanssa pelaa.

Tässäkin kysymyksessä uudet maat ovat progressiivisia. Osoitus siitä, että kaikesta pelottelusta huolimatta viimeisin laajentuminen kannatti.

 

Ingrid Korpelan verestä löytyi haitallisia kemikaaleja. Minulta varmaan vielä enemmän. Silti meitä hymyilytti.

Palveludirektiivipalaverin jälkeen kävin BBC:n radiohaastattelussa. Britannian itsenäisyyspuolueen Nigel Farage oli viikonloppuna väittänyt, että perustuslakia yritetään ujuttaa takaoven kautta. Tyrmäsin hänen teesinsä. Kysyin missä ujuttamista on näkynyt. Vastaus: ei missään. Nyt jos koskaan, ollaan varovaisia. Perustuslaki nähdään pakettina. Rusinoita ei poimita pullasta.

Ennen lounasta tapasin Ingrid Korpelan. Ingrid on sen suomalaisperheen äiti, jonka veren kemikaalipitoisuuksia testattiin. Tulokset julkaistiin lokakuun alussa.

Isoäiti, äiti ja tytär testattiin. Tulokset olivat karuja: verestä löyydettiin kemikaalicocktail, jonka seassa oli haitalliseksi todettuja ja epäiltyjä kemikaaleja. Tutkimuksella haluttiin herättää huomiota siihen, että päivittäisessä elämässä tulee ”imuroitua” aikamoinen määrä kemikaaleja.

Ongelmana on, että kukaan ei oikeastaan tiedä minkälaisia haittavaikutuksia näillä kemikaaleilla – joita siis saamme matoista, hiusharjoista, tuoleista, jne. – on. Yksikään kemikaaleista ei tiettävästi kuulu kroppaamme, ainakaan luonnostaan.

 

Päivän kohokohta. Lounas Carl Bildtin kanssa.

Päivän kohokohta oli lounas Carl Bildtin kanssa. Koolla suppea porukka. Olen aina tullut hyvin toimeen Carlin kanssa. Meillä vain synkkaa jostain syystä. Olemme monesta asiasta samaa mieltä, ja Bildt kuuluu siihen harvinaiseen politiikkoporukkaan, joka ei aina jaksa ottaa itseään tosissaan.

Vaihtelimme ajatuksia myös bloggaamisesta. Hän kehoitti kirjoittamaan englanniksi. Olen itsekin pyöritellyt ajatusta englanninkielisestä blogista. Kansainvälinen duuni, kansainvälinen blogi. Mene ja tiedä. Enköhän kuitenkin jatka suomeksi ainakin vuodenvaihteeseen saakka. 

Bildtin ajatuksia löytyy osoitteesta www.bildt.net ja hänen erinomainen bloginsa osoitteesta www.bildt.blogspot.com.

 

EPP ryhmämme palaveeraa OLAF ehdokkaista.

Iltapäivälläl tuli sitten tehtyä vähän politiikkaa. Kävin kuuntelemassa petostentorjunnasta vastaavan OLAF-järjestön pääjohtajaehdokkaita budjetinvalvontavaliokunnassa. Parlamenttia kuullaan, mutta päätösvalta tässä kysymyksessä on jäsenmailla.

Tällä kertaa ehdokkaita oli viisi: saksalainen Bruner, belgialainen Denolf, ruotsalainen Eriksson, italialainen Falletti ja ranskalainen Gilletti. Kaikki pärjäsivät kuulustelussa hyvin. Minun mielestäni Denolf ja Eriksson parhaiten. Saksalaiset ajavat Bruneria, joka on nykyinen pääjohtaja, kuin käärmettä pyssyyn. Hän ei ole mielestäni hoitanut hommiaan hyvin, ja sen lisäksi hänen kommunikaatiotaitonsa ovat heikonlaiset. En aio äänestää Bruneria.

Saamme äänestää kahta ehdokasta. Aion panostaa Denolfiin ja Erikssonin. Heillä on hyvät CV:t ja he osaavat kommunikoida. OLAFin pääjohtajan tehtävä ei ole helppo. Se on kiittämätön paikka. Denof ja Eriksson kestäisivät paineet.

Ryhmän nurkkapalaveri oli taas osoitus siitä, miten tärkeätä on osata kieliä. Ei näissä nurkissa tulkilla pärjää.

Bloggajien määrä sen kun lisääntyy. Yksi viimeisimmistä perheenjäsenistä on Helsingin Sanomien legendaarinen politiikan toimittaja Unto Hämäläinen. Hän bloggaa Hesarin sivuilla presidentinvaaleista.

Konsepti ei sinänsä ole uusi. Suurimmat mediayritykset ovat jo kauan olleet mukana bloggaajien ihmeellisessä maailmassa. Esimerkiksi New York Timesilla on ollut omat toimittaja-bloggaajat jo pitemmän aikaa. Vaalit ja erilaiset kriisit (Tsunamit, maanjäristykset ja sodat) ovat myös poikineet medioiden kotisivuille toimittaja-blogeja.

Olen seurannut Unskin blogia siitä saakka kun se 28.9 avattiin. Myönnän: olen jo nyt koukussa. Hämäläinen on yksi maan kokeneimmista politiikan toimittajista. Hänen institutionaalinen muistinsa (tai arkistointimenetelmä) on ilmiömäinen. Jutussa kuin jutussa löytyy joku pieni yksityiskohta, jota tuskin kukaan muu muistaisi.

Nyt pääsee ensimmäistä kertaa seuraamaan Hämäläisen analyysia ”livenä”. Toistaiseksi pohdinta on pyörinyt yleisasetelmassa ja myös muiden tahojen kommenteissa. Tässä vaiheessa olisi vaikea mistään muusta kirjoittaakaan. Kaikki ovat lähtökuopissa. Yhtäkaikki, Hämäläisen ”Perässähiihtäjä”-blogi on mielenkiintoista seurattavaa, ei vähintään siksi, että blogin nimi on harhaanjohtava…Unski hiihtää kyllä yleensä edellä. Suosittelen http://blogit.helsinginsanomat.fi/unski/.

Tämä kuva on toimistostani suoraan pohjoiseen. Edessä parlamentin lisärakennuksen työmaa. Kaukana vasemmalla Basilicum katedraali ja oikealla Atomium.

Tänään blogini ottaa harppauksen eteenpäin. Kuvien laatu paranee. Löysin kotiremontin keskeltä digikamerakaapelin ja CD-rompun, jotka olivat olleet kadoksissa parisen kuukautta. Olen saanut paljon palautetta uusista sivuista. Blogin kuvista on pidetty, mutta niiden laatua ei ole ainakaan kehuttu.

Eräässä palautteessa oli jopa linkki sivustolle, jossa oli kymmenen vinkkiä miten voi ottaa parempia kuvia….Point well taken…Kuvat on aiemmin otettu Nokian Commarilla. Hyvä puoli on, että saan lähetettyä kuvat heti sähköpostilla eteenpäin. Huono puoli on, että kuvien laatu ei ole ollut ihan hyvää luokkaa. No, nyt pitäisi parantua. Otan vastaan kehuja Antti Puskala-maisista kuvista…

Parlamentin kontrolli itään on tiukka. Meidän valvova katse näkee neuvoston (ruskea Neuvostoliittotyyppinen rakennus keskellä) ja komission (lasirakennus sen takana). Kuva on otettu avustajieni Lauri Tieralan, Heli Lehtosen ja Tero Luoman työhuoneesta.

Brysselin sää on tunnetusti aika kehno. Vettä pruukaa tulla ja sininen taivas näyttäytyy harvemmin. Eihän se tietenkään pohjolan poikaa ja tyttöä haittaa, mutta etelän mies ja nainen ovat säästä yleisesti aika rikki. Viimeisen kuukauden aikana sää on kuitenkin suosinut. Viimeksi tänänään aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Lämpöä riitti ja porukkaa näkyi jopa shortseissa. Meppien sääriltä onneksi säästyttiin…vaikka allekirjoittanut nähdään aina välillä säntäävän shortseissa käytäviä pitkin ulos lenkille.

Bryssel on ikuinen työmaa. Sen näkee kun katsoo tomistostani etelään. Jossain vaiheessa laskimme, että toimistostani näkyy 35 nostokurkea. Mikäs niitä katsellessa kun lokakuun 10. päivänä on +20C lämmintä.

Muutoin päivä oli maanantaiksi vilkas. Tutkijatapaaminen, perinteinen viikkopalaveri, chatti ja kolme puhetilaisuutta. Chatin aiheena oli homofobia. Keskustelu meni ihan kivasti, vaikka kävijöitä oli vain viisitoista. Jossain vaiheessa taisimme vähän eksyä raiteilta pohtimaan Sokrateen, Platonin, Aristoteleen ja Machiavellin aikaansaannoksia. Antoisaa sekin. Tuli nostalginen fiilis.

Puhetilaisuudet menivät ihan kivasti. Niitä on viime aikoina ollut aika paljon. Olenkin siirtynyt enemmän kysymys-vastaus linjalle. Ne tuntuvat toimivan. Porukat ovat heti mukana juonessa ja juttu luistaa. Tänään se luisti Insinööriliiton johdon, Päijät-Hämeen edustajien ja yritysjohtajien kanssa. Mitä enemmän saa purettua ennakkoluuloja, sen parempi.

Luin juuri STT:ltä, että Angela Merkel on vihdoin valittu Saksan liittokansleriksi. Gerhard Schröder väistyy. Muodostetaan CDU/CSU:n ja SPD:n nk. suuri koalitio. Lehmänkaupassa SPD saa kuuleman mukaan tärkeimmät ministeripaikat (mm. ulko- ja valtionavarainministeri). Edmund Stoiberista, eli CSU:n puheenjohtajasta tulee talousministeri. Toivottavasti tämä päätös antaa lisävauhtia Saksan talousuudistuksille. Tony Blair tarvitsee suuria kumppanimaita taistelemaan Ranskan protektionismia vastaan. 

On ilta, mutta vielä pitäisi vääntää yksi kolumni Hankenin lehteen ja viilata keskviikon Kauppalehtikolumnia. Saas nähdä jaksanko…

Tällä viikolla luin Sauli Niinistön kirjan Viiden vuoden yksinäisyys. Olin kuullut siitä paljon. Lukenut muutaman kirja-arvionkin. Kirjaa on kehuttu. Eikä syyttä. Se on kaikki superlatiivinsa ansainnut.

Viiden vuoden yksinäisyys on kerrassaan hieno lukukokemus. Se on muistelmateos, joka keskittyy vuosiin, jolloin Sauli Niinistö toimi ministerinä ja kokoomuksen puheenjohtajana.

Noina vuosina tapahtui paljon. Suomen talous lähti kasvuun, liityimme euroalueeseen ja eurooppalainen porvarikenttä yhdistyi. Niinistö oli yksi pääarkkitehdeistä kaikissa näissä projekteissa.

Kirjassa yhdistyy oivalla tavalla julkinen ja yksityinen, yhteiskunnallinen analyysi ja Saulin henkilökohtaiset koettelemukset, leskeydestä yksinhuoltajuuteen. Luvut Saulin henkilökohtaisista kokemuksista ovat kirjan helmiä.

Saulin katseessa on jotain ”Mona-Lisaa”…

Teksti on paikoin herkkää, niin herkkää, että nielin ja nyyhkytin. Paikoin se on hauskaa, niin hauskaa, että hymyilin ja röhötin. Useimmiten olin liimautuneena analyysiin. Jatkuva raksutus oli taattua.

Niinistön yhteiskunta-analyysi on veitsenterävä. Hän kykenee pilkkomaan Suomen nousun lamasta ja liittymisen euroalueeseen niin, että sen ymmärtää myös politologi. Argumentointi on loogista, siis niin loogista kun se juristilla voi olla…Yhtään kysymystä ei kysytä, ilman että vastaus tiedetään etukäteen.

Kirjoitustyyli on Saulia parhaimmillaan: pohdiskelevaa ja hauskaa. Ihmiskuvaukset ovat lämpimiä. Tunteet kumpuavat syvältä. Niiden syvyyden ymmärtää vain kirjoittaja itse. Harva poliitikko osaa kirjoittaa yhtä persoonallista ja sujuvaa proosaa.

Kirja on myös osoitus siitä, että julkinen ja yksityinen persoona ovat usein kaksi eri asiaa. Jos joku vielä kirjan luettuaan väittää pitävänsä Saulia kylmänä ja etäisenä, niin kannattaa varmaan käydä jonkin sorttisella ennakkoluulopsykologilla.

Lopussa Niinistö toteaa selviytyneensä mielestään kohtuudella. Siinä taitaa nyt olla ripaus suomalaista vaatimattomuutta. Kyllä Sauli selvisi enemmän kuin kohtuudella. Loistavasti, uskallan väittää.

Kotona meillä meni viikonloppu rennoissa merkeissä. Leikittiin ja lueskeltiin, siis muutakin kuin Niinistöä. Lauantai-illan herkkua oli ?take-away? Thairuoka, pullo hyvää punkkua ja Bridget Jones DVD. Eihän sitä lauantai-iltaa paremmin voisi viettääkään.

Melkein 400 kuulijaa Loimaan lukiolla klo 8.30. Jotkut ainakin näyttävät kuuntelevan…

Välillä meppikiertuejärjestelyt ovat niin hyviä, että oikein punastuttaa. Paikallisvaikuttajat kootaan yhteen ja jokaisessa tilaisuudessa on suuri vastaanottodelegaatio. Tänään Loimaalla tunsin olevani kuin valtiovierailulla.

Loimaan kokoomuksen puheenjohtaja Jukka Nuoranne sekä Tellervo Mutala ja viimeisillään raskaana oleva Eliisa Jaatinen olivat laatineet presidentillisen ohjelman.

Loimaan lukiolla oli lähes 400 kuulijaa. Fiksuja kysymyksiä tuli liukuhihnalta. Lukiolta torille, jossa oli oikein mukavasti porukkaa. Aamupuurot syötiin ja heitettiin läppää. Vanhempi rouvaporukka tuli kuuleman mukaan katsomaan hampaitani. Taisivat pettyä. Ne näyttävät kuvissa isommilta.

Torin jälkeen kävin Turun Kauppakamarissa puhumassa Pohjoisesta ulottuvuudesta ja Itämeri-strategiasta. Annoin samalla haastattelut Turun Sanomille ja Ylen aluetelkkariin.

Puuro oli aikaisen herätyksen jälkeen todella poikaa! Loimaan Kokoomus oli tosiaan ajatellut kaikkea.

 

Väitetään, ettei EU kiinnosta ihmisiä. Se ei kyllä aina pidä paikkaansa.

Turusta ajettiin takaisin Loimaalle upouuteen Suomen Maatalousmuseoon (www.sarka.fi). Hieno paikka. Suosittelen käyntiä jos lähistöllä liikkuu. Päivän päätteeksi tapasin vielä Olavi Ala-Nissilän, joka aloittaa hommansa EU:n tilintarkastustuomioistuimessa maaliskuussa. Mukava kaveri. Pätevyyttä alalta löytyy. Tenttaamme Olavia budjetinvalvontavaliokunnassa marraskuussa. Veikkaan, että tentti sujuu ongelmitta.

Tänään Euroopassa piti tehdä kolme suurta päätöstä: Nobelin rauhanpalkinto, Bodomjärven oikeusjuttu ja Saksan liittokanslerin virka… Rauhanpalkinto meni kansainvälisen atomienergiajärjestö IAEA:n johtajalle Mohamed ElBaradeille (toivoin Ahtisaarta). Nils Gustafsson vapautettiin syytteistä (vai niin). Angela Merkelistä ei vielä tullut liittokansleria (kohtaa tulee).

Päivän päätteeksi tehtiin porvariyhteistyötä. Juttelimme kansanedustaja Olavi Ala-Nissilän (kesk) kanssa. Hän on siirtymässä EU-virkaan.

 

Yksi EU:n ikuisuuskysymyksistä: onko EU taloudellinen vai poliittinen projekti? Eli kumpi vie unionia eteenpäin: talous vai politiikka? Ranskalaisten mielestä politiikka. Brittien mielestä talous. Minun mielestäni molemmat.

EU on tietenkin poliittinen projekti, mutta se perustuu taloudellisten asioiden vetovoimaan – kaikkeen sisämarkkinoiden ja yhteisvaluutan väliltä. Laajentumiset ovat yleensä poliittisia projekteja, joilla on taloudellinen ulottuvuus. Uusia maita otetaan mukaan klubiin, koska ne lisäävät Euroopan vakautta ja vaurautta. EU on arvoyhteisö, jossa uskotaan vapauteen, demokratiaan, oikeusvaltioon ja markkinatalouteen. Hyvä niin.

Ranskan sisämininisteri (jota myös tulevaksi presidentiksi povaillaan), Nicolas Sarkozy heitti parisen viikkoa sitten kehään vaarallisen teesin. Hänen mielestään EU:n kuuden suurimman maan pitäisi muodostaa unionin sisään eräänlainen johtoryhmä, direktoraatti. Olin saanut kutsun Pariisiin tuohon suppean porukan tilaisuuteen, jossa Sarkozy puheensa piti. Onneksi en mennyt. Olisin varmaan pillastunut.

Olen sen verran pervo, että kirjoitin väitöskirjani tuosta nimenomaisesta aiheesta. En siis pillastumisesta, vaan eriytyvästä yhdentymisestä. Keskustelu ydin-Euroopasta (direktoraatista) nousee pintaan aina silloin, kun tapetilla on laajentuminen, puolustus, yhteisvaluutta tai rettelöivät maat. Näin uhkailemalla saadaan kaikki mukaan yhteisiin hankkeisiin. Se on kuin ydinaseilla uhkaaminen, melskata voi aina, mutta käyttää ei kannata.

Sarkozyn ehdotus ohitettiin kansainvälisessä mediassa vähin äänin. Siitä löytyi referaatteja lähinna Ranskan päälehdissä Le Mondessa ja Le Figarossa. Muut eivät varmaankaan tarttuneet koukkuun, koska ajatus isojen direktoraatista on niin absurdi.

Siis millä tavalla ja missä asioissa kuuden suuren kopla (Saksa, Ranska, Britannia, Italia, Espanja ja Puola) voisi johtaa unionia? No ei ainakaan talousuudistusten tiellä. Viisi kuudesta rikkoo tällä hetkellä kasvu- ja vakaussopimusta.

Eikä ainakaan perustuslain läpiviemisessä. Ranskahan sen nimenomaan Britannian ”kannattamana” pysäytti. Eikä ainakaan palveludirektiivissä. Ranska ja Saksahan sitä vastustavat. Eikä ainakaan laajentumisessa. Ranskahan vastustaa sitä. Listaa voisi jatkaa pidempäänkin.

Ainoa alue, jossa suurten maiden johtajuudesta olisi hyötyä, on EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Siinä tarvitaan varsinkin Britannian ja Ranskan vetoapua. Ilman näitä kahta unionilla ei ole ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Puolustuspolitiikasta puhumattakaan.

Ranskalaisessa keskustelussa kummittelee edelleen ajatus ”poliittisesta” ja ”taloudellisesta” Euroopasta. Ajatuksenkulku on suunnilleen tällainen:

EU on äärirajoillaan. Kahdenkymmenenviiden maan unionissa on vaikea tehdä päätöksiä. Kaikki eivät voi tehdä kaikkea yhtäaikaa. Siksi jokaisen on valittava tiensä. Ne, jotka haluavat edetä pidemmälle, muodostavat ”poliittisen” unionin. Ne, jotka tyytyvät nykytilanteeseen, jäävät ”talousunioniin”.

Mielestäni ajatus on yhtä absurdi kuin ehdotus ”kuuden koplasta”. Ei politiikkaa voi erottaa taloudesta noin vain. Ne nyt vain sattuvat kulkemaan käsi kädessä.

Juttutuokio Lord Wallacen kanssa. William oli väikkärinvalvojani LSE:ssä ja nyttemmin loordi Britannian ylähuoneessa.

Euroopan taantumukselliset voimat tulevat tällä hetkellä perustajavaltioista. Näin se vain on, vaikka miten voissa paistaisi. Uudet maat ovat tuoneet järjestelmään lisää virtaa. Ne ovat valmiita menemään vanhoja pidemmälle. Esimerkkejä: palveludirektiivi, kemikaalidirektiivi ja markkinoiden vapauttaminen ylipäätään.

Jostain pitää nyt vain löytyä se viisaudenkivi, jolla saadaan Eurooppa taas liikkeelle. Talouden puolella komissio on nyt ottamassa sen johtoroolin, joka sille kuuluu. Viimeviikkoiset ehdotukset teollisuuspolitiikasta ja sääntelyn vähentämisestä ovat oikean suuntaisia. Sanaharkka komission puheenjohtaja José Manuel Barroson ja presidentti Chiracin välillä on vasta alkusoittoa. Tällaista lisää, siis politiikkaa ja taloutta.