Palveludirektiivin käsittely mutkistui entisestään. Tänään raportööri Evelyn Gebhardt perui kaikki tämän viikon kokoukset, joissa piti vääntää kompromisseja. Kukaan ei näytä tietävän, missä mennään. Ensi viikolla on valiokuntakokous. Viimeistään siellä nähdään, onko raportööri saanut mitään aikaan. Aikamoista sähellystä.

Aamulla meillä oli kokoomusmeppien delegaatiokokous. Tunnelma oli tavanomaisen leppoisa. Vaihdettiin kesäkuulumisia ja heitettiin herjaa. Kokous oli Piitu Kaupin viimeinen ennen äitiyslomaa. Piitu onkin jo sen verran pyöreässä kunnossa, että matkustaminen ei enää kannata. Laskettu aika on kolmen viikon päästä. Voimia Piitulle!

Kävin aamulla myös luennoimassa Hämeen Ammattikorkeakoulun johtoryhmälle. Yritin saada omat aivoni raksuttamaan aiheesta ”Minne menet EU?”. En tiedä raksuttiko, mutta latasin pöytään samat vanhat haasteet laajentumisesta, budjetista, perustuslaista, ulkosuhteista ja kilpailukyvystä.

Piipahdin myös ryhmäkokouksessa. Myönnän, että kokouksen poliittinen jaarittelu ei oikein sytyttänyt. Lähdin takaisin työhuoneeseen viimeistelemään uusia nettisivuja.

Nyt ollaan lähellä loppua. Viimeisiä tekstejä viilataan. Tänään valitsimme tusinan verran kuvia viime viikon kuvaussessiosta. Valokuvaaja Pekka Mustonen on jälleen kerran tehnyt rautaista työtä.

Ranskan- ja englanninkieliset versiot laahaavat vielä vähän perässä, mutta periaatteessa sivujen pitäisi olla valmiit ylihuomenna. Innomen Mikael Siirilä ja Jani Johansson ovat tehneet loistavaa työtä. Toivottavasti saamme uudet sivut auki pian.

Lomien aikana meppien toimistojen eteen ilmestyi uudet ”sinkkiarkut”, eli laatikot, joilla kuljetetaan tavaraa Brysselin ja Strasbourgin välillä.

Uudet arkut ovat kuin suoraan Suomen armeijan varastosta. Väri on tumman vihreä, lukot ovat pronssinväristä metallia ja hihnatkin tuovat intin mieleen. Ainoa ero SA:n tarvikkeisiin on, että arkkua somistaa pieni EU-lippu. Tulee vähän tunne, että mepit ovat lähdössä rauhanturvaoperaatioon.

Arkut kuvaavat oikeastaan aika hyvin reissaamista Strasbourgin. Sehän on kuin ”jänkhälle” lähtisi, eräänlaista ”hotellitetsaamista”. Illat ovat kiinni ja aamuherätys on aikainen. Sapuskat ovat toki parempia ja ”jarrua” ei tarvitse sekaan pistää.

Eilinen päivä oli jo yllättävän vauhdikas. Se oli myös osoitus tavasta, jolla lainsäädäntöä väännetään Euroopan parlamentissa. Eilen oli vuorossa palveludirektiivi. Edessä on pari jännää viikkoa.

Näillä näkymin sisämarkkinavaliokunta äänestää muutosehdotuksista 13.9. Kaikissa poliittisissa ryhmissä on pientä hajontaa. Muutamat vastustavat, toiset kannattavat. Toiset haluavat muuttaa joitain osia. Ja on myös niitä, jotka eivät näytä tietävän missä mennään.

Palveludirektiivin raportööri, Evelyn Gebhardt, oli luvannut toimittaa kaikille uuden kompromissiehdotuksen. Hänen alkuperäiseen mietintöön oli 1154 muutosesitystä. Kompromissiehdotusta ei ole kuitenkaan näkynyt. Tämä johtuu siitä, että sosialistiryhmän sisällä on hajontaa.

Nyt olemme siis tilanteessa, jossa sisämarkkinavaliokunnassa pitäisi huomenna keskustella kompromisseista, joita ei ole olemassa, ja äänestys on vain parin viikon päässä. Hässäkkä on taattu.

Lainsäädännön loppuvääntö muodostuu usein neljästä ”pelistä”: aikapeli (eli milloin äänestetään), substanssipeli (eli mitä muutetaan), ryhmäpeli (miten asia hoidetaan ryhmän sisällä) ja poliittinen peli (eli miten asia hoidetaan ryhmien välillä). Näin vuoden kokemuksen jälkeen voin todeta, että substanssilla (eli asiakysymyksillä) ei ole parlamentissa pahemmin jalansijaa. Komissiossa ja neuvostossa taas substanssi on usein etusijalla. Parlamentissa on aina suuri merkitys sillä kenen kanssa tehdään kompromissia. Ei sillä kompromissilla niin väliä.

No niinpä tietenkin. Heti kun lomat loppuu, niin Brysseliin iskee helleaalto. Tänään oli ensimmäinen varsinainen työpäivä lomien jälkeen. Kerrankin pääsi aloittamaan ilman pahempaa stressiä. Pöydällä ei lojunut yhtään kiireellistä asiaa. Juuri sopivan pehmeä lasku.

Päivä oli kaikin puolin hieno. Ei vähintään siksi, että tiimimme on nyt virallisesti täydessä kokoonpanossa. Jani Johansson palasi koulunpenkille Kauppikseen. Heli Lehtonen ja Tero Luoma aloittivat hommat Brysselin toimistossa. Nyt meitä on Brysselin päässä yhteensä neljä (Helin ja Teron lisäksi siis Lauri Tierala ja allekirjoittanut.) Helsingissä huseeraavat Kai Mykkänen ja Juho Romakkaniemi. Olen aina ollut sitä mieltä, että kannattaa hankkia itseään fiksumpia avustajia. Olen onnistunut tehtävässäni.

Itseäni fiksummat avustajat: Vasemmalta minä, Tero Luoma, Jani Johansson, Lauri Tierala ja Heli Lehtonen.

Aamupäivällä palaveerasimme käytännön asioista, esimerkiksi työnjaosta. Saimme hommat (valiokunnat, valtuuskunnat, kalenterit, lennot, jne.) jaettua. Hyvä fiilis heti kättelyssä. Uskon, että pystymme tehostamaan työtahtia entisestään. Seurattavia asoioita on paljon. Homma helpottuu huomattavasti, kun voi jakaa tehtäviä ja pohtia asioita yhdessä.

Iltapäivällä piipahdin ulkoasiainvaliokunnassa. Asialista oli oikeastaan aika olematon. Päätinkin viettää suurimman osan iltapäivästä toimistolla. Sain vihdoin siivottua ja arkistoitua asiakirjoja, jotka olivat lojuneet hyllyssä kuukausitolkulla. Tuli tunne, että kaikki alkaa tyhjältä pöydältä.

Nilkka jomottaa vielä sen verran, että liikun pitkälti kainalosauvojen varassa. Tänään huomasin, että parlamenttirakennuksen etäisyydet ovat aika pitkiä. Eipä tullut ainakaan tehtyä turhia reissuja. Sauvoissa on se hyvä puoli, että käsilihakset ovat kohta kuin Mattiesko Hytösellä.

Viikon tärkein asia on palveludirektiivi. Muutos- ja kompromissiehdotusten käsittely alkaa huomenna toden teolla. Ennen nukkumaanmenoa pitää käydä läpi keskeiset osat, ihan vain muistin virkistämiseksi.

No niin, tästä se taas lähtee. Istun koneessa matkalla Brysselistä Helsinkiin. Edessä on parin päivän Suomen keikka. Tänään meillä on uudistuvien nettisivujen kuvaussessio. Uudet sivut aukeavat syyskuun alussa.

Kuvausten jälkeen menen ulkoministeriön perinteisille kokkareille. Siellä tapaa vanhoja tuttuja ja vaihdellaan kuulumisia ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

Huomenna käyn Tampereella tutustumassa Osmo Rauhalan ateljeehen. Osmo on mielestäni yksi Euroopan lahjakkaimmista taiteilijoista. Hänellä on ilmiömäinen kyky yhdistää taide, tiede ja filosofia. Hän on karismaattinen persoona, joka toimii puolet vuodesta luomuviljelijänä Tampereen lähistöllä. Toisen puolikkaan Osmo asuu New Yorkissa.

Ennen huomista paluulentoa osallistun erääseen paneeliin, jossa puhutaan EU:n budjetista. Suomenpään avustajani Kai Mykkänen valmisteli minulle taustapaketin muistin virkistämiseksi.

Tällä viikolla saimme ”perheenlisäystä”. Uusi au pairimme Emilia Jalonen muutti luoksemme. Emilia on reipas ja mukava tyttö Oulusta. Kaikki on alkanut hienosti. Emiliaa voisi kutsua melkeinpä perhetutuksi. Hän tulee tunnetusta jääkiekkoperheestä. Isä-Hannu ja setä-Kari olivat legendaarisia kiekkoilijoita ja nyttemmin valmentajia. Karihan valmensi Kärpät Suomen-mestaruuteen viime vuonna.

Kirjoitin eilen kaksi kolumnia, tai no jos ihan rehellisiä ollaan, niin kirjoitin vain yhden ja muokkasin toista. Brysselin-avustajani Lauri Tierala laati keskustelumme pohjalta luonnoksen Nykypäivä-kolumniksi, joka käsittelee laajentumiseen liittyvää populismia. Teesinä oli, että jokainen laajentuminen on hyödyttänyt sekä vanhaa EU:ta että siihen liittyvää uutta jäsenmaata. Laajentumisella voi aina pelotella, mutta faktojen vääristely ja kauhukuvien maalailu on edesvastuutonta populismia.

Tänään julkaistussa Ilta-Sanomien kolumnissa käsittelen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Se on kontribuutio keskusteluun Naton ja EU:n turvatakeista. Esitän jutussa paljon kysymyksiä. Toivottavasti kolumni vauhdittaa keskustelua entisestään.

Tällä kertaa keskityin Suomen turvallisuusvajeeseen. Jossain vaiheessa ajattelin kirjoittaa väitteestä, että meillä on ”uskottava ja itsenäinen puolustus”. Mielestäni väite on älyllisesti epärehellinen. Tiettyjen arvioiden mukaan esimerkiksi Venäjä ottaisi Suomen ilmatilan haltuunsa seitsemässä minuutissa. Mene ja tiedä.

Yhtä kaikki hommat lähtevät taas käyntiin mahtavan loman jälkeen. Akut on ladattu ja fiilis on hyvä. Ainoastaan yksi pieni vaiva: liikun tällä hetkellä kainalosauvojen varassa. Lenkkeilin loman aikana paljon ja jossain vaiheessa nilkkani ärtyi. Pidin muutaman päivän tauon ja lähdin uudelleen lenkille. Ei olisi pitänyt. Nilkka on ollut viikon verran niin vihainen, että sen päälle ei voi astua. Kävin kuvauttamassa sen. Murtumaa ei onneksi ollut. Viikon verran yritän pitää jalkaa ilmassa ja hoivata nilkkaa jääpussilla. Sitä tahtoo vain unohtaa, miten rajoittavia urheiluvammat voivat olla.

Loma on hiljalleen loppumassa. Ensi viikolla alkaa taas reissaaminen. Tällä viikolla väänsin yhden Blue Wings -kolumnin. Kirjoittaminen yski hiukkasen, mutta ei liian pahasti. Hyvältä se taas tuntui. Kolumnissa suosittelin Chiracille ja Berlusconille seitsemää ravintolaa Helsingissä.

Ensi viikolla vuorossa on Ilta-Sanomat ja Nykypäivä. Olen hiukan teroitellut Nato-kynsiä, joten taidan antaa palaa Ilta-Sanomissa oikein kunnolla. Kolumni julkaistaan ensi keskiviikkona, eli samana päivänä kun Suomen ulkopoliittinen eliitti kokoontuu Merikasarmille Ulkoasiainministeriön perinteisille kokkareille. Eiköhän sielläkin taas turista Natosta.

Huomaa, että Suomessa lomakausi on loppunut. Puheluja ja yhteydenottoja tulee enemmän ja enemmän. Oikeastaan ihan hyvä. Tässä on kai hiljalleen kytkettävä aivotkin takaisin päälle. Olen seuraillut uutisia vain toisella silmällä. Se on ollut oikeastaan aika vapauttavaa.

Toinen viikko Italiassa meni yhtä rennosti kuin ensimmäinen. Syötiin hyvin, kierreltiin pikkukyliä ja löhöiltiin rannalla. Kokemus oli niin hyvä, että menemme ehkä samaan paikkaan ensi vuonna. Se olisi ensimmäinen kerta, kun tekisimme paluukeikan. Apua! Onko tämä merkki konservatismista?

Paluumatkalla Roomaan poikkesimme historiallisessa Assissin kaupungissa. Paikka on Umbrian helmi. Suosittelen lämpimästi. Kannattaa käydä kaikissa katedraaleissa, vaikka ne eivät normaalisti kiehtoisikaan.

Tämä viikko on sitten mennyt pyykkäämiseen ja kaikenmaailman rästihommiin kotona. Suzanne aloitti työt tänään. Minä palasin yksihuoltajan hommiin. Kaikki on helpompaa, koska Oliver oppi taas kävelemään. Juhannuksen alla murtunut jalka on kunnossa ja vauhti on sen mukainen.

Maasta oppii paljon katsomalla urheilua telkkarista. Suomessa keskeytetään Wimbledon finaali viidennessä erässä, koska ”Karpolla on asiaa”. Italiassa keskeytetään yleisurheilun MM-skabat kesken keihäsfinaalin, juuri kun Tero Pitkämäki on heittämässä. Syy: Inter Milan pelaa UEFA Cupin ensimmäistä karsintakierrosta jotain ukrainalaista joukkuetta vastaan… En tiedä kummalla on prioriteetit kohdallaan. Ehkä ei kummallakaan.

Italian loma jatkuu… sitä on vain valitettavan vähän jäljellä: neljä päivää. Tänään tuli koettua kaksi uutta elämystä: italialainen perhelounas ja jalkapallo-ottelu.

Söimme lounasta Medici-perheen luona. He ovat Kirsin ja Sakun naapureita. Perheen isä on eläkkeellä armeijan palveluksesta, äiti on paikallisen poliisin tilintarkastaja. Heillä on neljä lasta, joista kolme on jo ”maailmalla”, joskin paikallisesti. Kaikki olivat paikalla. Meitä oli kaiken kaikkiaan 20 henkeä.

Pöytä oli katettu enemmän kuin koreaksi. Suuri osa ruuasta oli omaa tuotantoa, kasviksista makkaroihin. Kommunikoimme lähinnä Sakun ja perheen vanhimman pojan välityksellä. Se ei latistanut tunnelmaa. Kaikin puolin hieno kokemus.

Iltapäivällä kävimme katsomassa paikallisen Tolentinon jalkapallojoukkueen harjoitusottelua. Vastustajana oli ykkösdivisioonan Martina. Yhdessä 23:n katsojan kanssa todistimme Martinan ylivoiman. Samalla totesimme, että Martina pärjäisi erinomaisesti Veikkausliigassa

Lomamatkat ovat usein rentouttavia. Vielä rentouttavampia ne ovat silloin kun tietää (tai joku kertoo), mitä kannattaa tehdä, minne mennä ja missä syödä. Tällä lomalla kaikki on ollut ikäänkuin tarjottimella. Saku ja Kirsi ovat olleet niin avuliaita, että oikein punastuttaa.

En muista koskaan syöneeni yhtä hyvin. Saku ja Kirsi ehdottavat jotain paikallista ravintolaa. Menemme sinne emmekä taatusti pety. Italiassa syöminen ja juominen on elämäntapa, ei vain välttämättömyys. Maltillinen dekadenssi on kaunis asia.

Kun tähän yhdistää kuntoilun (kuusi lenkkiä seitsemässä päivässä), hyvät yöunet, pari kirjaa, shoppailua ja monta tuntia lasten kanssa uima-altaalla, niin loma on täydellinen.

Parina sateisena aamuna olemme hoitaneet kulttuuripuolta. Kävimme mm. Frassassin luolissa ja muuten vain ihailemassa Marchen-alueen pittoreskejä pikkukyliä: San Ginesio, Urbisaglia, San Severino Marche, Matelica, Genga ja Cerreto d’Esi. Isommissakin kaupungeissa on tullut käytyä: Ancona, Macerata, Civitanova Marche ja Tolentino.

Hienointa tällä alueella on turistien vähyys. Ei kuule pahemmin englantia…ja tuntee itsensä typeräksi turistiksi, koska ei osaa Italiaa. Ulkomaalaiset, kuten me, olemme kai jonkinasteinen nähtävyys…Toscanaan ja Umbriaan verrattuna tämä on vielä toistaiseksi aika koskematonta aluetta, ja siksi niin kaunista. Silmä ja sielu lepäävät, ja jatkavat lepäämistä täällä vielä viikon verran.

Huomenna ajamme rannikkoa pitkin pohjoiseen, Riminin eteläpuolelle paikkaan nimeltä Riccione. Siellä meillä on tärskyt Claudio Cannillan kanssa. Tapasimme Suzannen kanssa Claudion ja hänen ystävänsä Andrea Negrin Kuubassa vuonna 2000. Satuimme samaan (ja ainoaan) ravintolaan eräässä pikkukylässä. Tulimme hyvin juttuun ja olemme pitäneet yhteyttä. Sittemmin olemme tapailleet pariin otteeseen.

Tekstailin Claudiolle ja Andrealle, että olemme Marchessa lomailemassa. Claudio oli perheineen sattumoisin lähistöllä, joten sovimme treffit. Pieni maailma.

Kolmas lomaviikko. Villa Biche, Marche, Italia. Keski-iltapäivä. Aurinko porottaa. Lämpöasteita +38 C. Kevyt tuuli puhaltaa rannikolta.

Istun vuokratun kämppämme parvekkeella. Vasemmalla kukkulan päällä näkyy Urbisaglian pittoreski kylä. Oikealla laaksossa näkyy Tolentino. Matkaa rannikolle noin 20 kilometriä.

Olemme keskellä ei mitään. Edessäni avautuu Marchen kaunis maisema: laaksoja, kukkuloita, haalean punaisia tiilikattoja, hiekanvärisiä maataloja, oliivipuita ja peltoja, joissa kasvaa auringonkukkia, sekä tietenkin uima-allas.

Kysyn itseltäni: miksi EU:n instituutiot ovat Brysselissä (…ja Luxemburgissa…ja Strasbourgissa)? Miksi ei Italiassa? Tiedän vastauksen, mutta en halua uskoa sitä. No, ehkä Mussolinin jälkeinen Italia ei olisi ollut ihan poliittisesti korrekti valinta…

Tulimme tänne Marcheen eilen. Aamulento toi meidät Roomaan, josta ajoimme kolmen tunnin maisemareitin Italian poikki lännestä itään.

Seuraavat kaksi viikkoa vietetään dekadenttia lomaa. Nautitaan italialaisesta ruuasta, viinistä ja vieraanvaraisuudesta.

Kirsi ja Saku auttoivat meitä löytämään tämän paikan. Se on täydellinen, vaikka Kirsin mukaan en saa sanoa, että se on täydellinen, koska mikään ei hänen mukaansa voi olla täydellistä…

Ja kyllä eilinen illallinen Kirsin, Sakun ja Siirin luona oli myös täydellinen. Kirsin maine maaseutua vierastavana umpistadilaisena naisena on viimeistään nyt mennyttä. Hänestä on tullut sisäsiisti italialais-suomalainen maalaistyttö.

Viime viikolla peuhasimme kotosalla kahden ”bestisperheemme” kanssa. Kun kuusi aikuista ja kuusi lasta perustavat viikon kolhoosin, niin vauhti on taattu. Viikko oli fantastinen (Apua, nyt huomaan taas olevani ihan liian positiivinen…Toivottavasti Jyrki Lehtola ei lue tätä…).

Viikon aikana uitiin, leikittiin, retkeiltiin, golfattiin, syötiin hyvin ja nukuttiin ihan liian vähän. Parhaiden ystävien kanssa on aina hyvä olla. Asiaa ei ainakaan pahenna, että meillä on samanikäisiä lapsia.

Yhtenä iltana söimme rapuja. Hankin ne jälleen kerran Nivellin kalakaupasta. Armenialaiset ravut ovat huomattavasti halvempia kuin suomalaiset serkkunsa. Kun ne keittää perinteisen pohjoismaalaisen reseptin mukaan, niin ne ovat yhtä maukkaita.

Vielä yli puolet lomasta jäljellä. Patterit latautuvat täyttä vauhtia.