Tänään oli Emilien viimeinen koulupäivä. Hänellä on edessään kahden kuukauden loma.

Emilie käy pientä kyläkoulua, joka sijaitsee 500 metrin päässä kodistamme, sopivasti matkalla juna-asemalle. Aamurutiineihin kuulu, että viemme Emilien Suzannen kanssa kouluun, jonka jälkeen juoksemme junalle.

Koulussa on kiva henki ja olemme vuoden mittaan osallistuneet erilaisiin aktiviteetteihin. Pienimuotoisia yhteisjuhlia järjestetään muutaman kerran vuodessa.

Viimeisenä päivänä Emilie sai mukaansa puolen vuoden piirrustukset ja muut työt kauniissa kansiossa. Jokainen kuukausi oli eritelty. Oli hienoa nähdä miten Emilien piirrustuskäsi on kehittynyt.

Eikä siinä kaikki. Koulu oli myös laatinut CD-rompun, joka sisälsi koko vuoden tapahtumat digikuvina. Yli tuhannen kuvan taustalla soi musiikki. Rompulla oli kuvia eri aktiviteeteista ja retkistä.

Sehän taitaa usein olla niin, että sitä uskottelee itselleen, että oma lapsi on erinomaisessa koulussa. Näin ainakin meillä. Täytyy myöntää, että ensimmäisen kouluvuoden aikana ei ainakaan tarvinnut pahemmin valittaa.

Tänään osallistuin ryhmäkokoukseen, luennoin lobbareista ja EU:n instituutioista, kävin työlounaalla, tapasin ruotsalaisen lukiolaisen ja lobbareita.

Lobbarit, eli edunvalvojat, ovat osa mepin arkea. Niiden rooli ja määrä on vuosien mittaan kasvanut. 1970-luvulla Brysselissä pyöri noin 400 eri lobbausjärjestöä. Nykyään niitä on noin 2500.

Lobbareiden palveluksessa on yhteensä noin 15000 henkeä. Tätä lukua on hyvä verrata EU:n virkamieskaartiin. EU:n instituutioiden palveluksessa (virastot mukaanlukien) on 33 600 henkeä.

On oikeastaan olemassa kolme erilaista lobbariryhmää:

1. Yksityisen sektorin lobbijärjestöjä on noin 1600, joista 300 asianajajatoimistoja ja konsulttiyrityksiä. Näistä esimerkkeinä IKEA, McDonald’s, teollisuuden kattojärjestö UNICE, Philip Morris, Nokia, White and Case, Hill & Knowlton, jne. Ruoka ja juomasektorilla on 140 järjestöä, maataloudella ja kalastuksella 90 ja mediapuolella 70. Intressejä riittää.

2. Julkisella puolella on noin 300 lobbijärjestöä ja 40 ”think tankia”. Nämä ovat usein eräänlaisia kansalaisjärjestöjä, kuten esimerkiksi WWF (Maailman luonnonsäätiö), Attac, Lääkäriliitto jne. Osa saa jopa EU-tukea. ”Think tankit” ovat oma lukunsa. Niistä arvostetuimmat ovat European Policy Centre (EPC) ja Centre for European Policy Studies (CEPS).

3. Lopuksi on ryhmä ”lobbareita”, jotka edustavat jäsenmaita. Näihin lasketaan Brysselin 167 EU-suurlähetystöä ja yli kaksi sataa alueiden edustajaa. Esimerkiksi Yhdysvalloilla, Venäjällä, Japanilla, Australialla ja Brasilialla on omat EU-suurlähetystöt. Bryssel on myös täynnä aluetoimistoja, kaikkea Katalonian ja Pohjois-Suomen (Oulu-Lappi toimisto) väliltä.

Lobbareilla on Suomessa usein vähän huono kaiku. Ei oikeastaan pitäisi olla, ne ovat vain oman alansa asiantuntijoita. Lobbarit, kuten esimerkiksi SAK ja EK, ajavat edustamiensa tahojen etua. Mepin tehtävänä on kuunnella, oppia ja vetää omat johtopäätökset.

Väärinkäytöksiä ei ole ainakaan minun korviini kantautunut. Kukaan ei ole tarjoillut ”ruskeita kirjekuoria”. Yhden kurkkupastillipussin taisin saada, kun valmistelin lausuntoa vitamiineista ja mineraaleista.

Eräs vanhempi meppikollega totesi tuossa taannoin, että 25 vuotta sitten mepit olivat iloisia, jos joku lobbari eksyi käymään. Nykyään taitaa olla vähän päinvastoin. Ehkä tämä on osoitus meppien vallan kasvusta.

Lobbarin pitää osata esittää asiansa selkeästi ja nopeasti. Viisitoista minuuttia on lobbaritapaamiselle pitkä aika. Suurin osa lobbareista tietää sen, muutamat eivät.

Ensimmäiset kokemukset meppilobbaamisesta sain terveysväittämälausunnon valmistelun yhteydessä. Ruoka- ja juomapuolen porukkaa lappasi käymässä harvase päivä ja mikäs siinä, oppihan ainakin uusia asioita.

Parlamentin käytävillä on yllättävän hiljaista, vaikka varsinaiset lomat alkavat vasta heinäkuun loppupuolella. Elokuu on tunnetusti Keski-Euroopan lomakuukausi. Ehkä rauhallisuus johtuu ryhmäviikosta.

Ensi viikolla on taas täysi hulina päällä Strasbourgissa. Viimeinen rutistus ennen lomia. Tuntuu jotenkin siltä, että kaikki lainsäädäntöasiat ovat vähän jäissä epäonnistuneen huippukokouksen takia. Kesäloma taitaa tulla ”kreivin aikaan” myös EU:n lainsäätäjille.

Eilen illalla osallistuin poliittisen ryhmämme EIN (European Ideas Network) -aivoriiheen perustuslain tulevaisuudesta. Olin yksi viidestä alustajasta. Iñigo Méndez de Vigo johti puhetta. Yksi alustajista oli Oxfordin professori Larry Siedentop, joka on kirjoittanut mm. Euroopan perustuslakiprosessia kuvaavan kirjan Democracy in Europe.

Omassa puheenvuorossani nostin esille kolme näkökulmaa. Ensiksi korostin, että perustuslakiprosessin on jatkuttava, vaikka ratifioinnit pistetäänkin jäihin monessa maassa. Perustuslain hyväksyminen ei ole helppoa. Se vie aikansa.

Toiseksi kartoitin viisi eri tapaa valmistella muutoksia perustuslakiin: ”viisasten ryhmä” (tapa jolla valmisteltiin Yhtenäisasiakirja), Reflektioryhmä (tapa, jolla valmisteltiin Amsterdamin sopimus), puheenjohtajamaan raportti (tapa, jolla valmisteltiin Nizzan sopimus), konventti (tapa, jolla valmisteltiin perustuslaki) tai jonkinlainen uusi, vaaleilla valittu konventti. Peräänkuulutin yleiseurooppalaista kansanäänestystä perustuslaista, kunhan uudistettu teksti on valmis.

Kolmanneksi kävin läpi muutosten aikataulua. Korostin, että tuumaustauon pitää olla aktiivinen. Oma veikkaukseni on, että muutettu perustuslaki voi astua voimaan aikaisintaan vuonna 2008.

Keskustelussa ei päästy varsinaisiin johtopäätöksin, mikä ei ollutkaan aivoriihen tarkoitus. Monet peräänkuuluttivat avointa keskustelua identiteetistä, johtajuudesta ja EU:n rajoista. Yleisesti veikattiin, että mitään ei tapahdu ennen kuin Saksan, Britannian ja Ranskan johtajat vaihtuvat, eli aikaisintaan 2007.

Juhannus on aina yksi vuoden kohokohdista. Suomalaisena siitä ei voi oikeastaan nauttia muualla kuin Suomessa. Tänä vuonna vietimme yhden kaikkien aikojen parhaimmista Juhannuksista. Olimme Kain ja Paulan mökillä Inkoon saaristossa. Täydellinen perhejuhannus.

Kailla ja Paulalla on neljä poikaa, joten vilskettä riitti. Emiliestä tuli heti yksi ”jätkistä”. Oliver oli ihan hyvällä tuulella kipsistä huolimatta.

Nautimme hyvästä kesäruoasta, perinteisistä juhannusjuomista ja hyvästä seurasta. Saunottiin, uitiin, grillattiin, leikittiin, veneiltiin, retkeiltiin ja muuten vain nautittiin. Säät suosivat. Vain lauantai-iltapäivänä ripotteli.

Saaristossa, tai mökillä yleensä, pääsee aina hyvin irti arjesta. Vain kavereiden juhannustekstarit piippailevat kännykkään. Empiirinen tutkimus osoittaa, että viestejä tulee eniten perjantaina ja lauantaina klo. 12.00-18.00. Hyvät vitsit tulevat yleensä viideltä eri taholta. Onkohan puhelinoperaattoreilla joku vitsiniekka töissä aina juhlapyhien aikaan. Veikkaan ainakin, että operaattorit tekevät hyvää tulosta Juhannuksena.

Tänään oli jännä päivä. Parlamentin käytävillä kuhistiin. Pääministeri Tony Blair kävi puhumassa Britannian puheenjohtajuuskauden tavoitteista.

En ollut aiemmin kuullut Blairin puhuvan ”livenä”. Hän oli briljantti! Koko sali oli hiiren hiljaa, vain suosionosoitukset rikkoivat hiljaisuuden.

Kyse ei ollut vain Blairin puhetaidosta. Puheen sisältö oli erinomainen. Se antaa hyvän kuvan siitä, missä Euroopassa mennään juuri nyt. Puhe kannattaa käydä lukemassa kokonaisuudessaan. Blairin puhe europarlamentille 23.6.2005 (doc).

Puhe oli täynnä optimismia. Blair näkee meneillään olevan kriisin mahdollisuutena. Hänellä oli oikeastaan kaksi perusviestiä: talousuudistuksia on jatkettava ja samalla pitää syventää EU-yhteistyötä. En ole aiemmin kuullut Blairin käyttävän termiä ”poliittinen unioni”. Nyt hän teki sen.

Puhe on tietenkin vain puhe. Kaikki riippuu teoista. Blairilla on nyt tuhannen euron paikka näyttää eurooppalaista johtajuutta.

Istunnon jälkeen jouduin jostain syystä kameroiden piirittämäksi. Annoin haastattelut kahdelle ranskankieliselle kanavalle, BBC:lle ja Ruotsin TV:lle. Ennen lentoa olin vielä mukana BBC:n EU-keskusteluohjelmassa nimeltä Record Europe. Kielitaidosta on hyötyä.

Tällä viikolla ei puhuttu vain EU:n tulevaisuudesta. Päätöksiäkin syntyi. Tärkein oli Garganin meppistatuuttia koskevan mietinnön hyväksyminen. Siinä ehdotetaan europarlamentaarikoiden palkkojen yhtenäistämistä. Nykyäänhän esimerkiksi liettualainen meppi ansaitsee 15-kertaa vähemmän kuin italialainen kollegansa samasta työstä. Tätä ehdotusta on väännetty turhaan vuosia ja parlamentin aikaisemmin hyväksymät mietinnöt ovat kaatuneet jonkun jäsenmaan vastustukseen. Nyt Luxemburg on puheenjohtajamaana saanut kaikki jäsenmaat ehdotuksen taakse. Itse kannatan ehdottomasti tätä uudistusta.

Äänestyksissä hyväksyttiin myös Klichin mietintö koskien EU-tason turvallisuustutkimuksen perustamista mm. unionin ulkorajojen, kansalaisten ja kriittisen infrastruktuurin suojelemiseksi esimerkiksi järjestäynyttä rikollisuutta vastaan. Lisäksi päätöksiä syntyi mm. koskien vaarallisten aineiden ja valmisteiden markkinoille saattamisen ja käytön rajoituksia (Florenz), rajanylitystä koskevaa yhteistä säännöstöä (Cashman), Grönlannin pallasta koskevaa elvyttämissuunnitelmaa (Kristensen), rajoittavia toimenpiteitä Darfurin rauhanprosessia vaikeuttavia ja Kongon demokraattisen tasavallan aseidenvientikieltoa rikkovia henkilöitä vastaan (Cavada). Yhteensä äänestettiin 17 asiasta – ja tämä oli vain minitäysistunto!

Lensimme tänään koko perheen kanssa Suomeen viettämään Juhannusta. Toivottavasti säät suosivat.

Juhannusviettomme alusta ei ainakaan puuttunut dramatiikka. Keskiviikko-iltana Oliver putosi tuolilta. Nenästä tuli verta ja huuli paisui. Lääkäri tuli käymään ja sanoi kaiken olevan OK.

Tänä aamuna Oliver aristi jalkaansa. Suzanne vei hänet röntgeniin. Hänen vasemmassa jalassa, polven alapuolella, havaittiin hiusmurtuma. Onneksi se ei ole mikään paha murtuma. Pikkuvesselillä on nyt kipsi jalassa seuraavat 8 päivää.

Oliver on ymmärrettävistä syistä vähän allapäin. Hymy ei oikein irtoa normaaliin tapaan. Ehkä tällekin reissulle voidaan jonain päivänä nauraa. Oliverin isältäkin murtui nilkka surffatessa eräänä Juhannuksena. Oliver taitaa kuitenkin olla siinä mielessä harvinainen tapaus, että häneltä murtui jalka ennen kuin hän oppi kunnolla kävelemään.

Lentomatka Suomeen oli oikeastaan aika hauska. Suzannen kanssa hoivasimme Oliveria. Lasse Lehtinen oli erinomainen au pair Emilielle.

Hyvää Juhannusta kaikille!

Minitäysistuntoviikolla keskiviikko on aina vauhdikkain päivä. Aamulla juostaan oman poliittisen ryhmän työryhmissä. Niissä keskustellaan ryhmän linjasta ja pyydetään puheenvuoro täysistuntosalikeskusteluun.

Työryhmien jälkeen on ryhmäkokous. Siellä ryhmän puheenjohtaja toistaa peruslinjat. Tänään pääaiheena oli viime viikkoinen huippukokous.

Iltapäivällä alkaa täysistunto, joka jatkuu iltamyöhään. Keskustelu täysistunnossa oli tänään sähköinen. Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker piti tunteikkaan ja painavan puheenvuoron. Parlamentti osoitti suosiota seisaaltaan.

Junckerin puheenvuorosta hohti pettymys ja toivo. Hän oli pettynyt siihen, että budjettiratkaisua ei syntynyt, ja perustuslaki pistettiin jäähylle. Hän oli kuitenkin toiveikas tulevaisuuden suhteen. Juncker on siinä mielessä poikkeuksellinen eurooppalainen johtaja, että hän on myös valmis puolustamaan Eurooppaa. Samaa ei voi sanoa monestakaan EU-maan pääministeristä.

Europarlamentaarikoiden puheenvuoroissa kaikui pettymys. Varsinkin ne maat, jotka kaatoivat budjettisovun – eli Britannia, Hollanti, Espanja, Ruotsi ja Suomi – saivat kuulla kunniansa. Eikä syyttä.

Omassa puheenvuorossani nostin esille kolme asiaa:

1. Luxemburgin kannattaa pitää pää pystyssä. He hoitivat puheenjohtajuutensa mallikkaasti.

2. Nyt tarvitaan visioita, ei syntipukkeja. Ei pidä ajautua nationalismin ja protektionismin kierteeseen.

3. EU:ssa on johtajuustyhjiö, joka odottaa ottajaansa. Saksa ja Ranska eivät enää ole EU:n moottori. Tony Blairilla on tuhannen euron paikka täyttää johtajuusvaje.

Britannia ja Ranska ovat jälleen kerran napit vastakkain. Ranska haluaa pitää kiinni maataloustuista ja välttää vapaata kilpailua. Britannia ei halua luopua maksualennuksestaan, jos maatalouspolitiikkaa ei uudisteta ja jos rahaa ei kohdenneta kilpailukykytavoitteiden saavuttamiseen. Ei mikään ihan helppo yhtälö ratkaistavaksi.

Olemme siinä mielessä paradoksaalisessa tilanteessa, että käytäväkeskusteluissa Britanniasta puhutaan jonkinlaisen taloudellisen eturyhmän vetäjänä. Kukaan ei ole aiemmin ehdottanut Britannialle johtoroolia EU:ssa. Kerta se on ensimmäinenkin.

Eilen illalla ei ollut oikein aikaa kirjoittaa nettipäiväkirjaa. Olin kaverini Juhan apurina kokoamassa Emilien uutta leikkimökkiä. En ole yleensä mikään nurkkapatriootti, mutta kyllä suomalaista puutyötä pitää sen verran kannattaa, että hankkii saunat ja leikkimökit Suomesta. Kannattanee myös mainita, että Suomesta hankittu leikkimökki on kolme kertaa halvempi.

Eilen oli oikeastaan aika rauhallinen päivä. Kirjoitin kaksi kolumnia (Ilta-Sanomat ja Blue Wings), tapasin väitöskirjatutkijan Firenzen yliopistosta ja muutaman ohjelmistopatenttilobbarin. Tänään oli taas ehkä hieman enemmän hoosaamista kokouksesta toiseen.

Brysselin käytävillä podetaan vielä perustuslaki- ja budjettikrapulaa. Tänään ulkoasiainvaliokunnassa kuultiin Olli Rehniä. Hän oli erinomainen. Muutamat mepit, varsinkin saksalaiset ja ranskalaiset, syyttivät tietenkin laajentumista kaikista EU:n ongelmista. Olli piti pään kylmänä ja vastasi kysymyksiin rauhallisesti. Sovituista sitoumuksista ei peräydytä. Jäsenyysehdoista pidetään kiinni.

Sunnuntai-ilta. Brysselissä on ollut helteinen viikonloppu. Molempina päivinä aurinko on porottanut pilvettömältä taivaalta, lämpöasteita on ollut yli 30. Kesä on hieno asia!

Viikonlopun aikana on tullut juteltua paljon EU:n huippukokouksesta. Tässä vaiheessa on tietenkin vaikea ennakoida mihin tämä kriisi johtaa, mutta kuva on kirkastumaan päin. On oikeastaan olemassa pessimistin ja optimistin skenaariot.

Pessimistin mielestä perustuslain ja budjettisovun lykkääminen ovat EU:n lopun alku. Ne ovat osoitus siitä, miten vaikeaa on tehdä päätöksiä 25. jäsenmaan unionissa. Perustajamaista varsinkin Ranska on turhautunut vaikutusvaltansa menetyksestä. Jäsenmaat ajavat vain omia etujaan. Kansanäänestyksistä voi vetää vain kaksi johtopäätöstä: laajentumiselle ”seis” ja protektionismi valloilleen.

Pessimisti uskoo, että toimivaltaa siirretään takaisin kansallisvaltiolle, heikennetään EU:n instituutioita ja siirrytään kokonaan yksimieliseen päätöksentekoon. EU:sta tulisi siis eräänlainen kansainvälinen järjestö, joka ei oikeastaan poikkeaisi muista kansainvälisistä järjestöistä, kuten esimerkiksi OECD:stä tai Natosta. Loppujen lopuksi unionin sisälle, tai ulkopuolelle, muodostuisi erilaisia ytimiä. Kriisi siis johtaisi yhteistyön eriytymiseen ja ylikansallisen demokratian hautaamiseen.

Itse olen huomattavasti optimistisempi. Meneillään oleva kriisi on myös mahdollisuus (sori, vihaan tätä kliseetä, mutta en parempaakaan keksinyt). Perustuslain hyväksyminen epäonnistui monesta syystä: kansalliset johtajat eivät pystyneet/halunneet/osanneet kommunikoimaan sen sisältöä, konventtia ei sittenkään pidetty tarpeeksi demokraattisena, konventin ja hallitustenvälisen konferenssin välille jätettiin liian pitkä tauko sekä yleiseurooppalaista kansanäänestystä ei järjestetty.

Perustuslaki tarvitsee omistajuuden. Eurooppalaiset eivät tunne perustuslakia omakseen. Se nähdään edelleen ylhäältä annetuksi sopimukseksi, joka vain alistetaan kansanäänestykseen tai parlamentin hyväksyttäväksi. Mikä sitten antaa aihetta optimismiin?

Ideaalimaailmassa perustuslakiprosessi jatkuu, mutta saa mukaansa entistä vahvemman kansalaisulottuvuuden. Eri tahoilla puhutaan jo uudesta valmistelukunnasta, jonka osallistujapohja olisi entistä demokraattisempi. Jäseniä voisi jopa valita suorilla vaaleilla. Jäsenmaat tulevat toki vastustamaan ajatusta, koska se merkitsee niiden vallan kaventumista. Uusi valmistelukunta, eräänlainen ”Constitutive Assembly” tai ”People’s Assembly”, voisi olla omiaan vahvistamaan demokratiaa.

Budjettineuvottelut ovat luku sinänsä. Ne ovat osoitus siitä mihin kapeat kansalliset intressit pahimmillaan johtavat. Ne ovat myös osoitus siitä, että Eurooppa-neuvosto on täysin kykenemätön tekemään päätöksiä. Se on Euroopan huonoimmin toimiva instituutio. Tässä ei oikeastaan ole mitään yllättävää, koska yksikään 25:stä valtion päämiehestä ei ajattele koko Euroopan etua. Jokainen miettii vain miltä itse näyttää kansallisen median edessä.

Huippukokouksen pahin pöly on laskemassa. Budjettisopua ei syntynyt. Perustuslaki pantiin jääkaappiin. Jean-Claude Juncker puhui syvästä kriisistä. Jacques Chiracin mielestä EU on haudan partaalla. Olisi mielenkiintoista tehdä empiirinen tutkimus siitä, miten usein EU:n yhteydessä on puhuttu kriisistä. Veikkaan, että usein.

Budjettisovun esti viisi maata: Hollanti, Ruotsi, Britannia sekä Espanja ja Suomi. Kolmen ensimmäisen kanta on helppo ymmärtää. Britannia puolusti maksualennustaan ja halusi kohdentaa budjetin uudestaan, pois maataloustuista. Hollanti on EU:n suurin nettomaksaja suhteutettuna väkilukuun. Ruotsi on myös suuri nettomaksaja, joka ei ole maataloustukiaisten ystävä.

Espanjan ja Suomen vastustukset herättivät eilen ja tänään enemmän kummastusta. Espanjan kohdalla kyse oli toki perinteisestä vedätyksestä, eli haluttiin näyttää kotiinpäin, että ei olla tyytyväisiä. Tämän kaikki ymmärsivät.

Suomen kanta tuli kaikille yllätyksenä. Suomi ei edes ollut mukana viimeisen kierroksen kahdenkeskisissä keskusteluissa. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että Suomen neuvottelema paketti oli yksi parhaista, ja siksi huolenaiheita ei pitänyt olla. Suomi oli todellakin hoitanut esimerkiksi Itä- ja Pohjois-Suomen aluetukineuvottelut mallikaasti. Rahaa oli tulossa ja harvaan asutut alueet löytyivät loppupäätelmistä. Kaiken piti siis olla kunnossa.

Jostain syystä pääministeri Matti Vanhanen päätti kuitenkin pistää kapuloita rattaisiin neuvottelujen loppuvaiheessa, sen jälkeen kuin oli selvää, että sopimusta ei synny. Kolme maata oli jo siinä vaiheessa sanonut viimeisen sanansa, ja se oli ”ei”. Vanhanen ilmoitti lehdistölle, että paketti ei käynyt Suomelle, koska keskikastin maiden kustannuksella yritettiin korjata suurimpien nettomaksajien ongelmia. Suomen kohdalla kyse oli 34 miljoonan euron paketista.

Tässä vaiheessa minulla ei ole vielä tarpeeksi informaatiota, mutta myönnettäköön, että Suomen kanta tuntuu näin ensituntumalta vähintäänkin ihmeelliseltä. Toivon toki, että olen väärässä.

Miksi Suomi otti ”Mustan Pekan” käteen neuvottelujen loppuvaiheessa, kun oli jo selvää, että sopimusta ei synny? Haluaako Suomi profiloitua nettomaksajien ääriryhmässä omilla lillukanvarsillaan (me olemme nettomaksajien lilliputtimaa)? Miten keskikastin maat suhtautuvat Suomen äkkinäiseen kannanmuutokseen? Entä mitä mieltä ovat Saksa ja Ranska, jotka olivat valmiita hyväksymään paketin? Mitä mieltä ovat uudet EU-maat, jotka olivat valmiita alentamaan omia tukiaisiaan kompromissin saavuttamiseksi? Miten uskottava on tuleva puheenjohtajamaa, joka on valmis estämään sopimuksen syntymisen suhteellisen pieniin kansallisiin intresseihin vedoten?

Nämä kysymykset ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta todellinen huoleni liittyy Suomen tulevaan neuvotteluasemaan. Mielestäni pöydällä ollut ehdotus oli erinomainen Suomen näkökulmasta. Toista yhtä hyvää ei tule. Jos Suomi olisi hyväksynyt paketin, niin lähtöasema Britannian ja Itävallan kausille olisi ollut helpompi. Nyt Suomi nähdään yhtenä ”viidestä” äärimaasta.

Luxemburgin neuvottelupaketti on historiaa ja neuvottelut alkavat ikäänkuin tyhjältä pöydältä. Seuraavan paketin esittää uusi puheenjohtamaa Iso-Britannia. Britit ”vihaavat” tällä hetkellä kahta asiaa budjettineuvotteluissa: Suomea ja aluetukia. Miksi? Koska Suomi oli yksi ensimmäisistä maista, joka virkamiestasolla ehdotti Britannian maksuhelpotuksen poistamista. Tuolloin brittien vastaus oli yksiselitteinen: ”Suomen kanta ei käy meille kolmanteenkymmenenteenneljänteen potenssiin!”. Toiseksi brittien mielestä aluetuet, siinä määrin kuin niitä ylipäänsä tarvitaan, pitäisi kohdentaa uusille, köyhille EU-maille, ei vanhoille rikkaille.

Olemme siis aika vaikeassa tilanteessa ja peruskysymys on selkeä: kannattiko Suomen ihan tosissaan mennä vastustamaan Luxemburgin ehdotusta loppumetreillä vai olisiko ollut parempi pysyä hiljaa? Vastaus tähän saadaan vasta sen jälkeen, kun lopullinen paketti on kasassa. Voi hyvinkin olla, että vuoden päästä muistelemme nostalgialla Luxemburgin ehdotusta. Puheenjohtajamaa Suomi kun ei oikein voi omia intressejään liian avoimesti ajaa.

Perjantai-ilta klo. 20.15. Oliver nukkuu. Emilie katsoo Peppi Pitkätossua. Olin koko iltapäivän kotona. Temmellettiin nurmikolla ja hiekkalaatikolla. Hauskaa oli.

Huipparissa taitaa olla vähemmän hauskaa. Perustuslain osalta sovittiin tuumaustauosta, ei muusta. Budjettineuvottelut ovat vielä auki.

Olen päivän mittaan jutellut vanhojen virkamieskollegojen kanssa, jotka ovat paikalla. Tuli nostalginen fiilis. Meneillään oleva huippari noudattaa vanhaa kaavaa:

1. Ensin kerrotaan ulos, että omista neuvottelukannoista ei liikuta.

2. Sitten pidetään ensimmäinen keskustelukierros suljettujen ovien takana, ja kerrotaan missä ollaan valmiita liikkumaan.

3. Kolmanneksi puheenjohtaja toteaa, että liikettä on näkyvissä, mutta nyt tarvitaan bilateraalisia, eli kahdenkeskisiä neuvotteluja.

4. Sen jälkeen kaikki käyvät ripittäytymässä puheenjohtajamaalle. Liikettä löytyy, mutta muutama maa on aina kantona kaskessa. Tällä kertaa Ruotsi, Hollanti, Ranska ja Britannia.

5. Ripittäytymisten aikana muut delegaatiot heittävät herjaa ja juovat viiniä omissa delegaatiotiloissaan. Ammattineuvottelijat kiertävät muita valtuuskuntia ja tekevät lehmänkauppaa. Odottelu on turhauttavaa ja se heijastuu yleisilmapiiriin. Kaikkia ottaa päähän.

6. Toimittajat soittelevat virkamiehille ja kyselevät mitä ”siellä oikein tapahtuu?”. Virkamiehet leikkivät tärkeitä ja raportoivat tapahtumista, vaikka heidän informaationsa on harvoin täsmällisempää kuin toimittajien.

7. Yht’äkkiä kaikki kutsutaan koolle. Eurooppa-neuvoston virallinen istunto jatkuu. Ilmassa on urheilujuhlan tuntua. Puheenjohtajamaa esittää kaksi vaihtoehtoa: joko lopullisen kompromissin tai neuvottelujen keskeyttämisen.

Juuri nyt vain Jean-Claude Juncker, puheenjohtajamaa Luxemburgin pääministeri, tietää missä mennään. Jos Juncker ei onnistu löytämään kompromissia tänään tai huomenna, niin en usko, että kukaan muukaan olisi onnistunut. Hän on kaikista päämiehistä kokenein ja useassa mielessä taitavin. Hän on arvostettu päämies ja hänellä on hyvät suhteet kaikkiin, ei vähiten, koska hän puhuu sujuvasti ranskaa, saksaa ja englantia