Alex pitkästyttävästi

Äiti huokaisi helpotuksesta, kun pitkän puserruksen jälkeen kaikki oli ohi: hänen esikoisensa syntyi 1. huhtikuuta vuonna 1968. Aprillipäivässä ei sinänsä ollut mitään erikoista, mutta moni taisi pitää vitsinä sitä, että minulla oli syntyessäni elopainoa yli viisi kiloa. Olin kuulemma Helsingin naistenklinikan painavin lapsi 20 vuoteen. Just niin, äitiparka!

Sukuni on Pohjanmaalta (Ähtävä), Satakunnasta (Kokemäki) ja Karjalasta (Viipuri). Synnyin Helsinkiläiseen kerrostaloperheeseen. Lapsuudenkotini oli kaksikielinen ja kaksikulttuurinen. Oppia tuli erityisesti koulutuksen merkityksestä. Elämäni 20 ensimmäistä vuotta vietin Helsingin Lehtisaaressa, niissä valkoisissa kerrostaloissa, jotka näkyvät heti Otaniemen sillan jälkeen oikealla.

Leikkikoulua kävin Munkkiniemen Elkassa ja Kaartintorpassa. Koulutaival taas alkoi piskuisessa Lehtisaaren kansakoulun parakissa, jonne oli sullottu kaksi ensimmäistä luokkaa. Menin Lehtisaaren suomenkieliseen kouluun, koska siellä olivat myös kaikki meidän kotipihan kaverit, mukaan lukien lapsuuden ystäväni Antti Pohjola.

En ollut mikään mallioppilas, pikemminkin päinvastoin. Vilkkaudesta ja energiasta ei ainakaan ollut puutetta. Opettajallani taisikin olla kädet täynnä Tico-poikaa (silloinen kutsumanimeni). Heti ensimmäisellä kouluviikolla keksin pistää banaanin hänen vihreän kuplavolkkarinsa pakoputkeen. Ei se kupla tainnut pihaa pidemmälle päästä. Eivätkä ne pikkukoiruudet siihen loppuneet. Kavereitteni mielestä harrastan niitä varmaan vieläkin, päivittäin.

Lehtisaaresta jatkoin Munkkiniemen ala-asteelle, jossa vietin kaksi hienoa vuotta. Kielet, matikka ja urheilu menivät jotenkin luonnostaan. Musiikissa, kuvaamataidossa ja käyttäytymisessä oli vähän enemmän vaikeuksia.

Kymmenvuotiaana vaihdoin Munkkiniemen ruotsinkieliseen kouluun. Halusin samaan kouluun nuoremman veljeni Nixun kanssa. Vanhempani, Göran ja Christel, nostivat esille vaihdon hyviä ja huonoja puolia, mutta totesivat päätöksen olevan täysin minun käsissäni. Se taisi olla ensimmäinen itsenäinen päätökseni.

Koulun vaihto oli myös ensimmäinen kulttuurisokkini. Olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan suomeksi, eikä ruotsiksi kirjoittaminen ollut aluksi helppoa. Myös uusia kavereita piti hankkia. Tunsin toki muutaman jo leikkikouluajoilta, ja esimerkiksi Martin Palmin kanssa pelasimme jo yhdessä lätkää IFK:ssa. Täytyy myöntää, että urheilu ei ole ainakaan haitaksi kun etsii kavereita uudesta koulusta.

Ylä-astetta kävin myös Munkkiniemessä. Siellä ystävystyin kiharapäiseen hujoppiin nimeltä Johan Ek. Samalla golfin parista joukkoon liittyi pottahiuksinen rytmisvingaaja Jonne Hirn. Me olemmekin kolmistaan olleet parhaita kavereita 1980-luvun puolivälistä saakka. Toistemme häissä pidetyissä best man -puheissa olemme tainneet olla liian diplomaattisia...

Lukiota kävin Haagan Lärkanissa. Siellä minua kiinnostivat ennen kaikkea urheilu, tytöt ja keskiolut - eikä välttämättä aina tässä järjestyksessä. Nämä kolme harrastusta kuuluivat ikään kuin yhteen - ottelun jälkeen mentiin jonkun kotiin juomaan keskiolutta ja sieltä diskoon jahtaamaan tyttöjä. Kenkää en koskaan koulusta saanut ja ulos pääsin kasin keskiarvolla ja magnan papereilla. Tämä oli jo saavutus sinänsä.

Ensimmäisen lukioluokkani jälkeen vietin vaihto-oppilasvuoden Yhdysvalloissa. Pelasin tuolloin nuorten golfmaajoukkueessa ja halusin paikkaan, jossa voisi hakata palloa ympäri vuoden. "Jouduin" Floridan Daytona Beachiin. Amerikkalaisen perheen pari vuotta itseäni vanhempi poika oli kaiken lisäksi mukava heppu ja paikallisen rantadiskon tiskijukka. En voi sanoa, että olisin saanut pysyviä vammoja tästä toisesta kulttuurisokistani - kaikkeen sitä nuorimies joutuikin uhrautumaan.

Urheiluhulluuden olen perinyt Göran-isältäni, joka on toiminut muun muassa urheilutoimittajana, Helsingin IFK:n joukkueenjohtajana, jääkiekkoliiton toimitusjohtajana, ja on nykyään NHL:n pääkykyjenetsijänä Euroopassa. Ensimmäiset luistimet sain jo 5-vuotiaana. Pelasinkin jääkiekkoa IFK:n riveissä aina B-junioreihin asti. Pelikaverit varmaan muistavat minut takatukkaisena hölösuuna.

Jääkiekkourani kohokohta oli päästä 14-vuotiaana edustamaan Helsingin joukkuetta Moskovan junioreita vastaan. Otteluissa saimme turpaan, mutta Moskova vuonna 1982 oli ikimuistoinen. Taisin jo tuolloin päättää, että Karl Marx ei tule koskaan olemaan aatteellinen oppi-isäni.

Jalkapallourani oli lyhyempi ja jos mahdollista, vielä vaatimattomampi. Se alkoi 5-vuotiaana ja loppui jo 9-vuotiaana. Pelasin tuolloin maankuulussa joukkueessa nimeltä Lehtisaaren Hiidet, jossa valmentajanani oli muun muassa legendaarinen Norssin rehtori Jussi Luukko. Käsipallo meni vähän paremmin. Spartan riveissä saimme SM-hopeaa sekä D- että C-junioreissa. Turpiin tuli aina Karjaalta.

Viisitoistavuotiaana golfista tuli ykköslajini, kun pääsin nuorten maajoukkueeseen. Joukkuelajien ohella golf oli erittäin opettava yksilölaji. Kaikki, jotka sitä harrastavat, tietävät, että se on ehkä maailman raivostuttavin peli. Golfissa on oikeastaan vain yksi vastustaja: sinä itse. Kyse on itsensä voittamisesta ja siinä tulee ikävä kyllä useimmiten takkiin. Näin kävi myös minun golfuralleni.

Miesten Golfmaajoukkueessa pelaaminen oli kuitenkin hyvä asia monella tavalla. Ei vähintään siksi, että intissä tuli saatua monta urheilukomennusta. Noihin aikoihin Lahden urheilukoulu ei ottanut golfareita (eivät varmaan pitäneet sitä urheiluna), mutta maajoukkuetason pelaajat saivat samat harjoittelu- ja kilpailuvapaat muualla. Minä nautin niistä Santahaminan Jääkäripataljoonassa.

Golf oli myös se perin akateeminen syy, jonka vuoksi lähdin Yhdysvaltoihin suorittamaan perustutkintoani. Lähdin Amerikkaan haaveena golfammattilaisen ura ja taloustieteen tutkinto. Huomasin kuitenkin aika pian, että jo meidän Furman yliopistolla oli kourallinen itseäni parempia golfareita. Samalla huomasin, ettei minusta ole taloustieteilijäksi.

Opiskelu Etelä-Carolinan konservatiivisella baptistivyöhykkeellä oli kolmas kulttuurisokkini. Nelivuotinen (1989-93) kokemukseni oli oman elämäni kannalta kuitenkin käänteentekevä. Sain akateemisen herätyksen, johon olen koukussa vielä tänäkin päivänä. Paneuduin lukemiseen samalla innolla kuin nuorena urheiluun. Tuntui siltä, että halusin ottaa kiinni menetetyt lukuvuodet.

Paradoksaalisesti innostuin EU:sta juuri Yhdysvalloissa. Pääaineeni oli valtio-oppi, ja EU-maailman ihmeellisyyksiä minulle esitteli professori Brent Nelsen. Jostain kumman syystä innostuin niistä ja päätin jatkaa samalla tiellä. Ensin piti oppia ranskaa ja se tuli tehtyä Pariisin Sorbonnessa. Sen jälkeen syvennyin EU-asioihin Brüggen Eurooppa-yliopistossa Belgiassa, jossa nykyään opetan EU-asioita.

Olin aina tehnyt erilaisia hanttihommia: kaupannut ohjelmia jäähallissa, pullottanut shampoota tehtaalla, myynyt urheiluvarusteita, paiskinut hommia paperitehtaalla Saksassa ja kaiken kukkuraksi valvonut golfsimulaattoria. Ensimmäisen varsinaisen työpaikan sain kuitenkin ulkoasianministeriöstä, jossa toimin vähän yli kaksi vuotta Amsterdamin EU-sopimusneuvotteluja valmistelevana virkamiehenä.

En ollut ikinä kuvitellut päätyväni virkamieheksi, mutta niin siinä vaan sitten kävi. EU-asiantuntijoista oli Suomen jäsenyyden alkuaikoina huutava pula. Siksi varmaan minunkin palveluksiani UM:ssä kaivattiin. Pääsin heti tekemään töitä EU-gurujen, muun muassa Antti Satulin, Antti Peltomäen, Eikka Kososen ja Reijo Kemppisen kanssa. Hyvässä seurassa oli kiva olla oppipoikana muokkaamassa Suomen EU-politiikkaa jäsenyyden alusta asti.

Kahden ulkoministeriövuoden ja Amsterdamin sopimuksen jälkeen suuntasin Englantiin viimeistelemään väitöskirjaani. Sain sen valmiiksi vajaan kahden vuoden puserruksen jälkeen London School of Economics -yliopistossa. Aiheena oli tietenkin EU ja väikkärin seksikäs nimi on: "Flexible Integration and the Amsterdam Treaty: Negotiating Differentiation in the 1996-97 IGC". Todellinen best-seller!?

Väikkäri valmistui nopeassa tahdissa, koska minua odotti uusi työpaikka Suomen EU-edustustossa Brysselissä. Suurlähettiläs Antti Satuli oli kutsunut minut apuriksi Suomen ensimmäiselle EU-puheenjohtajuuskaudelle. Aloitin hommat tammikuussa 1999.

Suomen puheenjohtajuus oli hienoa ja hektistä aikaa. En muista koskaan nähneeni yhtä motivoituneita ihmisiä. Kaikilla oli yksi missio: Suomen puheenjohtajuuden on onnistuttava. Ja niinhän se onnistuikin. Tahti oli kuitenkin hurja. Lähimmän kollegani Markku Keinäsen kanssa laskimme, että vuonna 1999 teimme keskimäärin 80-tuntista työviikkoa. Se on hullun hommaa eikä sitä olisi pidempään jaksanutkaan.

Puheenjohtajuuskauden jälkeen oli Nizzan sopimusneuvottelujen vuoro. Koossa oli taas loistava sinivalkoinen tiimi. Ei se tahti tälläkään kerralla hidasta ollut, mutta vuosi tuntui kuitenkin rauhalliselta Suomen puheenjohtajuuskauteen verrattuna.

Kesken Nizzan loppuneuvottelujen sain puhelun komission puheenjohtaja Romano Prodin lähimmältä neuvonantajalta Ricardo Leviltä. Hän halusi tavata minut ja keskustella tulevaisuuden suunnitelmistani. En oikeastaan odottanut tapaamiselta paljoakaan, en ainakaan työtarjousta. Vajaan tunnin keskustelun jälkeen Levi kuitenkin kysyi kiinnostaisiko minua paikka Prodin poliittisten neuvonantajien ryhmässä. Kiitin tarjouksesta ja pyysin aikaa miettiä ainakin joulun yli.

Juttelin tarjouksesta monen ihmisen kanssa ja muutaman viikon pohdinnan jälkeen päätin ottaa sen vastaan. Tuntui siltä, että edessä oli mielenkiintoinen haaste, josta olisi hyötyä myös Suomelle. Pesti Prodilla oli myös todella mielenkiintoista aikaa. Päätehtäväni oli seurata EU:n tulevaisuuskonventtia. Sehän sopi vallan mainiosti itseni kaltaiselle instituutionörtille.

Runsaan kahden vuoden kokemuksen jälkeen palasin takaisin Suomen EU-edustustoon, jossa olin mukana neuvottelemassa EU:n uutta perustuslakia ja auttamassa hyviä suomalaisia hyville EU-paikoille. Itse neuvottelut olivat jo rutiinia, mutta rekrytointitehtäväni olivat mielenkiintoinen uusi haaste. Kerrankin pystyin vaikuttamaan suoranaisesti jonkun yksittäisen henkilön elämään auttamalla häntä eteenpäin urallaan.

Kun kerroin ystävilleni ja työtovereilleni vuonna 2003, että harkitsen ehdokkuutta Euroopan parlamenttivaaleissa, niin kommentit jakautuivat järjestään kahtia. Muutamat suhtautuivat ajatukseen varauksellisesti. "Miksi haluaisit vaarantaa hyvän EU-virkamiesuran ja siirtyä politiikan maailmaan?", oli yleinen kysymys. "Sinähän voit vaikuttaa enemmän aktiivisena virkamiehenä kuin Euroopan parlamentissa", oli myös usein toistuva kommentti. Toiset taas suhtautuivat ajatukseen varsin myönteisesti, jopa innolla, mikä oli tietysti mukava kuulla.

Pitkän pohdinnan jälkeen päätin laittaa itseni ja mielipiteeni likoon ja asettua ehdolle. Maailmaa voi parantaa monella eri tavalla - yksi niistä on politiikka. Oma mielenkiintoni liittyi nimenomaan Euroopan unionin kehitykseen. Niin pelottavalta kun se kuulostaakin niin olen innostunut EU:sta ihan tosissani.

Vaalikampanjointi oli hienoa aikaa ja oman tarinansa arvoinen. Myös vaalien tulos oli upea. Kokoomus oli suurin puolue, EPP-ED:stä tuli parlamentin suurin ryhmä ja itse sain toiseksi eniten ääniä Suomessa, peräti 115 224. Äänestysprosenttikin nousi noin kymmenen prosenttiyksikköä.

Kesäkuun 13. päivästä 2004 eteenpäin vaikutin vajaat neljä vuotta yhtenä 14 suomalaismepistä. Nautin meppinä työskentelemisestä todella paljon.

Isompia mieleenpainuneita kokonaisuuksia, joissa pääsi myös todella jättämään oman kädenjälkensä asioihin olivat muun muassa unionin Itämeri-strategiatyön käyntiin saaminen sekä mietinnöt EU:n sisämarkkinoihin ja kuluttajansuojaan liittyvästä vastavuoroisesta tunnustamisestä sekä EU:n lobbaussäännöistä.

Huhtikuussa 2008 isänmaa yllättäen kutsui ja siirryin Brysselin hommista takaisin Helsinkiin ja Katajanokalle, tällä kertaa ulkoministerin työhuoneeseen. Siitä työstä enemmän näillä sivuilla ajankohtaisosioissa.

Elämäni ylivoimaisesti tärkein asia on perhe - vaimoni Suzanne, lokakuussa 2001 syntynyt tyttäremme Emilie sekä huhtikuussa 2004 syntynyt poikamme Oliver.