Suomen EU-strategia
Takana on sen verran kaunis viikonloppu täällä Brysselissä, että tekee oikein mieli heittää blogikehään muutama ajatus Suomen EU-politiikasta. Aihe oli tapetilla lähes koko viikon, ainakin eri lehtien pääkirjoituksissa ja myös meidän blogikeskustelussa.
Keskustelu lähti liikkeelle EU:n sokeripäätöksestä ja tulee saamaan lisää vettä myllyyn kun komissio päättää Suomen niin kutsutun 141-tuen jatkosta. Sokerina pohjalla muutamat tahot ovat myyneet Suomen EU-parlamenttipaikkojen vähenemisen kolmeentoista jonkinlaisena yllättävänä tappiona, vaikka asiasta sovittiin jo vuonna 2000 ja vahvistettiin 2007. (Lähes kaikille maille tulee vähemmän paikkoja kuin nyt, mutta kenellekään ei tule vähemmän kuin mistä aiemmin oltiin sovittu. Poikkeuksena Saksa, joka tippuu sovitusta 99-paikasta 96-paikkaan).
Tätä taustaa vasten esitän kolme teesiä, joista kuulisin mielelläni kommenttejanne:
1. Mielestäni Suomen EU-strategia on heikoissa kantismissa jos se riippuu sokeripäätöksestä tai 141-maataloustuista. Eihän se voi olla niin yksinkertaista, että linja muuttuu jos jossain asiassa ei saada omaa neuvottelutavoitetta toteutettua. EU-strategian tavoitteena pitää olla tuottaa tuloksia, ei se voi riippua tuloksista!
2. Mielestäni Suomen EU-politiikassa on kolme haastetta: lobbaaminen, lobbaaminen ja lobbaaminen. Jostain syystä meiltä puuttuu rohkeus. EU:ssa ei ole mitään pöytiintarjoilua. Tänne pitää tulla hakemaan se mikä haettavissa on ja samalla jakaa pottia kavereiden kanssa. Emme kertakaikkiaan uskalla mennä tarpeeksi aktiivisesti eri neuvottelutilanteisiin. Ei neuvotteluja hoideta ministerineuvoston kokouksissa. Väitän, että vähintään 95 prosenttia kaikista päätöksistä on jo hoidettu ennen kokousta. Jos joku asia tulee ministerikokouksessa yllätyksenä, niin olemme epäonnistuneet pahasti. Meidän on parannettava puhelindiplomatiaa ja valittava koalitiomme oikein. Ei se oma viisaus mitään tulosta tuota, se viisas tulos syntyy vain silloin jos on ajoissa hankkinut tarpeeksi kavereita sen taakse. Puheet siitä, että pienet maat eivät enää voi luottaa EU:n instituutioihin ovat täyttä potaskaa. Kaikkihan riippuu siitä miten hoidamme suhteemme niihin instituutioihin.
3. Mielestäni koko keskustelu Suomesta jonkinlaisena mallioppilaana on vähintäänkin ihmeellinen. Jos mallioppilaana tarkoitetaan maata, joka noudattaa kaikkia direktiivejä ja asetuksia mukisematta, niin kannattaa vain mennä katsomaan tilastoja. Suomi on kylläkin keskikastin paremmalla puolella, mutta ei läheskään kolmen parhaan joukossa. Toisaalta koko mallioppilas-käsite on harhaanjohtava. En tiedä millaisia mallioppilaita teillä oli koulussa (minä en ollut yksi niistä...), mutta mielestäni mallioppilaat eivät ikinä istuneet hiljaa eturivissä. Mallioppilas ei tyydy kaikkeen mitä tarjoillaan, vaan on itse aktiivisesti vaikuttamassa luokan henkeen. Hän on aktiivisesti mukana rakentamassa jotain uutta, ei passiivisesti marmattamassa, että kaikki on päin mäntyä.
Summa summarum. Jos EU olisi huone, jonka keskeltä löytyisi ruokapöytä herkkuineen, niin Suomen linja on edennyt suunnilleen näin:
Jäsenyytemme alkuvaiheessa tarkkailimme tilannetta huoneen seiniin nojaillen. Amsterdamin neuvottelujen myötä liikuimme huoneen keskelle ja vuoden 1999 puheenjohtajuuskautemme aikana istahdimme rohkeasti pöytään. Otimme sen mikä meille kuului ja jaoimme myös myös.
Nizzan sopimusneuvotteluissa olimme akitiivisia, mutta se ei auttanut. Kaikkien EU-maiden keskinäinen luottamus katosi kuin tuhka tuuleen. Isot kiistelivät pienten kanssa vallasta, ja jälki oli sen mukaista.
Sen jälkeen alkoi Suomen EU-politiikan passiivinen laskukausi. Aloimme marmattamaan, että ei tämä EU olekaan niin kivaa ja tämän eteenhän joutuu tekemään töitä. Siirryimme takaisin kyhnäämään seinän vierustalle. Välillä toimimme myös jarrumiehen, ei vähintään silloin kun keskustelu siirtyi EU:n turvatakuisiin.
Hallitusvaihdoksen myötä EU-politiikassamme puhaltaa taas uudet tuulet. Myönnä toki, että näkemykseni on subjektiivinen. Mutta tuskaan kukaan voi väittää, että esimerkiksi Ilkka Kanervan toiminta ulkoministerinä olisi ollut jotenkin passiivista.
15 kommenttia
Puheenjohtajaja, Hyvä avaus. Napakka setti. Pari juttua tuli mieleen:
1.) "Tänne pitää tulla hakemaan se mikä on haettavissa". Jos suuret maat hakisivat sen mikä on haettavissä -pöytä olisi tyhjä alta aikayksikön. Siinä sitten murusia nuohottaisiin pöydän alla.. :-) No ei. Et varmaan tarkoittanut tätä, mutta vaarana on, että jos pienen maan julkisissa ulostuloissa toisteaan "kansallinen etu, kansallinen etu ja kilpailukyky", niin toivon, että joku äkkää kysyä "mikä on kansallinen etu?" ja "mistä tässä kilpaillaan?". Tämän Real Politik -nimisen kupletin juoni, saattaa pahimmillaan johtaa jonkinasteiseen Molotov-Rippentrop diiliin suurten maiden välillä. Tuuolloin Suomen EU -strategian tehtäväksi jää pohtia kumpaan etupiiriin joudutaan.
2.) Joskus yksi hallituskausi voi olla turhan lyhyt siihen, että pääsisi kylvämästään sadosta nauttimaan. Politiikassa pikavoitot ovat valttia ja siksi se, että osattaisiin a) ajoissa ennakoida komission seuraava siirto ja muiden EU -instituutioden kulloinenkin poliittinen ilmasto, sekä b.) laittaa resursseja horisontaaliseen yhteistyöhön ja aloitteellisuuteen, saattaa (ikävä kyllä) jäädä haveeksi. Kuten varmasti omasta kokemuksestakin tiedät, paras poliitikko ei aina ole se näkyvin. Valiokuntatyöllä ja valmistelulla ei usein iltauutisiin päädytä. Toisaalta, kukaan ei ole sanonut ettei voi olla paitsi näkyvä niin myös hemmetin tehokas.
Ulkoministerimme on verraten valovoimainen poliitikko, mutta kyllä hänen aktiivisuutensa on toistaiseksi ollut reaktiivista. Helpottava uutinen Don Kanervalle lienee, että "tekniikka on kokoa tärkempi näissä hommissa". Tämän todistanee lilliputti Vatikaanin vahva ote kansainvälisessa ja EU- politiikassa.
Suomessa pitäisi laatia pitkän aikavälin EU -strategia, joka vaatisi ensin selvityksen siitä millaiset instuituutiot ja perussopimukset antaisivat parhaan toimintapohjan Suomen kaltaiselle maalle. Takataskussani on monta asiaa, joita olisi voinut ehdottaa perussopimuksia neuvoteltaessa. Usein on tyydytty odottaaan luonnoksia ja sitten päättämään mitä mieltä mistäkin ollaan. Tämän saivartelun jälkeen taitaa olla aika kiteyttää: Kaipaan suomalaisilta näkemystä, aloitteellisuutta sekä sosiaalisesti ja verbaalisesti kyvykkäitä neuvottelijoita. Amen.
Tämä ei nyt liity mitenkään päivän blogiin ja ehkäpä tämä palaute olisi pitänyt antaa sähköpostin välityksellä.
Mutta.. olenko ainoa joka kiinnitti huomiota sivuston ulkoasuun missä on kuva 'golffaavasta' Alex'ista ja alla kuvateksti: "Tällaista on MEPin arkipäivä"!?
Allekirjoittanut ei varmasti tee vääriä johtopäätöksiä mutta mahdollisuus että joku tekee on olemassa.
Tässäpä tulikin hyvin ilmi niitä politiikan ulottuvuuksia, jotka ovat saaneet minut suorastaan inhoamaan käytännön politikointia.
Päätöksiä ei tehdä sivistyneesti ja avoimesti keskustellen, käyden ideologista debattia ja vertaillen tieteellisesti tuloksia erilaisista yhteiskunnallisista kokeiluista.
Sen sijaan päätöksiä tehdään viidakon lain mukaan. Vahvin syö ruokapöydän tyhjäksi ja heikommat saavat jäädä nuolemaan näppejään. Parhaiten pärjää, kun kykenee lobbaamaan päätökset valmiiksi ennen kokouksia, eli omaa resursseja ja kykyä. Lahjonta, valehtelu, pettäminen ja olennaisten faktojen salailu ovat käyttökelpoisia strategioita. Asioiden eteneminen riippuu vain ja ainoastaan siitä, kuka asiaa vie eteenpäin, eikä siitä, kuinka hyvä asia on yhteiskunnan kannalta.
Tämä tietenkin johtaa siihen, että tehdään kaikenlaisia typeriä päätöksiä. EU:sta näitä tuntuu tulevan jatkuvalla syötöllä. Tämä viestisi vain vahvistaa epäilyksiäni, että EU:n poliittinen kulttuuri on täysin rappiolla.
Erinäisten tahojen suorittama lobbaaminen on vain niiden tahojen omien etujen ajamista. Se on taistelua saada mahdollisimman suuri pala yhteisestä kakusta. Sen sijaan, että poliitikot pyrkisivät jakamaan kakun oikeudenmukaisesti, he pyrkivät saamaan siitä osan sekä itselleen että edustamilleen ryhmille, keinoja kaihtamatta. Ilmeisesti EU:ssa ei ole juurikaan rehellisiä poliitikoita, jotka uskaltaisivat sanoa suoraan kaikille rahan kinuajille ja yksilönvapauden rajoituksia haluaville, että menkääpä muualle vinkumaan.
Hyvä Alex oivalluksestasi! Voin ymmärtää tunteesi tällä hetkellä.
Eurooppa on ottamassa uutta, suurta askelta - vielä tässä vaiheessa - tyhjyyteen. "Big idea is" ymmärtää todellisten ongelmien valtava koko ja samanaikaisesti rakentaa uudet vaikuttamiskanavat! Tarkoitan ilmaston muutosta, tarkoitan lajiston dramaattista harvenemista, tarkoitan köyhyydestä ja syrjäytymisestä kumpuavaa häiriökäyttäytymistä kuten terrorismin lisääntymistä. Uskon maailmaan muodostuvan muutaman "ylävaltion", joista yksi on EU (ja sen "alavaltio" AU). Minusta tuo rohmuamismentaliteetti on vain tätä ajan eetosta "oma etu ensiksi".
EU:n viisaaseen kehitykseen uskova
Tarmo Viitaluoma
Alex Stubb, tämä oli harvinaisen hyvä avaus: kutsu oikeaan keskusteluun EU-politiikan perusasioista. Tulen mainostamaan tätä blogini lukijoille.
Jos haluaa löytää kokoavan linjan, joka koskee Euroopan unionia kaikkine politiikka-aloineen, tämä on aktiivisen edelläkävijän.
Toiseksi, pelkästään omien 'kansallisten etujen' toitottaminen ei herätä kunnioitusta eikä luottamusta. Täytyy nähdä ja ymmärtää kokonaisuus ja myös tiedottaa tästä kotimaassa.
Samoin täytyy löytää yhteinen (eurooppalaisten) etu, johon osataan sisällyttää suomalaisten intressit, proaktiivisesti, ei reaktiivisesti.
Vain yhden alan mainitakseni: Yhteisen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan sekä yhteisen puolustuksen kehittämisessä Suomi on asemoinut itsensä periferiaan tavalla, joka ei oikene ilman omien oppien peruskorjausta. - Antti Virolaisen kommentti osui kohdalleen.
Jokaisella alalla on omat erityiset ongelmansa ja haasteensa, jotka vaativat oman käsittelynsä.
Suomella on varsin ammattitaitoinen ja toimiva EU-asioiden valmistelu valtioneuvostossa ja eduskunnassa, mutta näkökulma on tietysti kansallinen (ja ministeriökohtainen).
Valtioneuvosto tarvitisisi ymmärtääkseni 'ylätasolla' enemmän kokonaispoliittista valmistelua ja ajatuspajojen tehokkaampaa työllistämistä uusien ideoiden löytämiseen sekä valtioneuvoston aitoa keskustelua metatason kysymyksistä, vaikka juoksevat asiat vaativat jatkuvaa paimentamista.
Terveisin
Ralf Grahn
Täällä ollaan aika yksimielisiä!
Kirjoitin tällaisen kommentin kuunneltuani Stubbin ja Tuomiojan keskustelua perjantaina Ylen Radio 1:ssä. Blogin ideat olivat aika pitkälle samoja, joten kommentti sopii hyvin. Näin aluksi täytyy kuitenkin todeta, että kyllä kansallinen etu näyttää edelleenkin olevan ihan toimiva konsepti jossa ei ihan heti pidä luopua esim eurooppalaisen konservatiivisen strategian nimissä ...
Hej
>
> Det framgick med all önskvärd tydlighet hur du tänker
> angående Finlands förmåga att påverka: vi måste bara
> acceptera det som kommer från EU. Det finns inga möjligheter
> för små länder att streta emot.
> Men det som jag inte riktigt hade förstått tidigare är att ni
> samlingspartister använder EU helt sonika att få igenom sådana
> saker i Finland som finnar inte vill ha. Dvs. när jag då och då
> jämfört EU med Sovjet så kommer här ännu en parallel:
> kommunisterna på 70-talet ville få igenom sådana saker i
> Finland som majoriteten av finnar inte ville ha men som Sovjet
> kunde ha påtvingat dem. Nu gör ni samma sak konkret med
> hjälp av EU. Det är inte riktigt demokratiskt.
>
> Hälsningar
>
> JPR
>
I think it is more important for Finland to clean up its things from the past with the Soviet Union before the country is a credible partner in the European Union and NATO.
Tutkijat vaativat suomettumisen avaamista
Julkaistu 08.10.2007, klo 00.32 (päivitetty 08.10.2007, klo 04.48)
Lähimenneisyyden tutkijat vaativat suomettumisen ajan perusteellista selvittämistä, kertoo Aamulehti verkkosivuillaan. Alma Median toimituksen haastattelemista 11 professorista ja tutkijasta kymmenen on sitä mieltä, että alistuminen Neuvostoliitolle painaa yhteiskuntaamme edelleen.
Tutkijoiden mukaan 1970-luvulla Neuvostoliittoa ihailleet radikaalit ovat nykyisin keskeisessä asemassa politiikassa, tieteessä ja tiedotusvälineissä. Valtio-opin emeritusprofessori Tuomo Martikainen on sitä mieltä, että nämä entiset aktivistit ja nykyiset päättäjät välttelevät puheissaan suomettumisen aikaa.
Tutkijoiden mukaan selvittämätön historia näkyy siinä, että ulkopoliittinen keskustelu on vaikeaa ja parlamentarismi kehittymätöntä. He katsovat myös, että tiedotusvälineet ylläpitävät vaikenemisen kulttuuria.
Suomettumisella tarkoitetaan 1970-luvun poliittista kulttuuria, jossa Suomi luopui osasta itsemääräämisoikeuttaan ja sananvapauttaan Neuvostoliiton miellyttämiseksi. Lähihistorian tapahtumat ovat nousseet viime kuukausina pintaan kärkipoliitikkojen DDR-suhteisiin liittyvien uutisten vuoksi.
YLE Uutiset
Hanna Laurén kirjoitti:
"Ulkoministerimme on verraten valovoimainen poliitikko, mutta kyllä hänen aktiivisuutensa on toistaiseksi ollut reaktiivista."
Olen samaa mieltä. Kyllä linjapuheen pitämättä jättäminen osoitti, että homma ei ole UM:ssä ja hallituksessa hanskassa. Kun on tarjolla tilaisuus tuoda suomalaista näkemystä esiin, niin ollaan hiljaa! Tätäkö on vaikuttaminen? Hyvä, että Kanerva kävi Barroson juttusilla, mutta oliko se hänen tehtävänsä? Hänkö siis nyt maatalouspolitiikasta vastaakin? Mikä on Anttilan rooli? Eikö komission puheenjohtajan luontevin keskustelukumppani ole pääministeri?
Alex kirjoitti:
"Hallitusvaihdoksen myötä EU-politiikassamme puhaltaa taas uudet tuulet."
Auki jäi, miten se näkyy. Selkeimmin se ehkä näkyy juuri siinä, että hallituksen jäsenet sooloilevat eikä hallituksella ole sitä selkeää strategiaa. Kohdassa 2 Alex tuo esiin ilmeisiä nykyhallituksen toiminnan puutteita EU-politiikassa.
Hanna Lauren kyseli 6.10. blogimerkinnässä:
"...missä piileskelee Astrid Thors? Meille valittiin ensimmäistä kertaa EU -asioista vastaava ministeri. Missä hän on? Mikä hänen linjansa on?"
http://www.valtioneuvosto.fi/hallitus/jasenet/maahanmuutto-ja-eurooppaministeri/fi.jsp
Niin. Miksi me tarvitsemme erikseen maahanmuutto- ja eurooppaministeriä, ulkoministeriä, ulkomaankauppa- ja kehitysministeriä sekä kauppa- ja teollisuusministeriä? Siksi, että ministeripaikat piti saada hallituspuolueille tasan 8-8-2-2.
Eipä olisi yhtään hassumpi juttu, jos ministerien esittelysivuilla olisi heidän toimenkuvansa
Hesarin lobbausartikkeli oli tänään (8.10.07) hyvä.
Enpä osaa sanoa varmuudella mitä Suomen pitäisi nyt tehdä sokeripäätöksen seurauksena, koska kyseessä on paljon vakavamman luokan tappio kuin vain kansallisen tahtomme sivuuttaminen joidenkin mielestä vähäpätöisessä kysymyksessä. EU:n oikeutus nojaa jäsenmaiden hyväksymiin perusperiaatteisiin. Yksi tällainen on mm. perustuslakiehdotuksessa ja kai jo Rooman sopimuksessakin mainittu maatalouden harjoittamisen mahdollisuus luonnonolosuhteiltaan eritasoisissa jäsenvaltioissa. Nyt tämä prinsiippi jyrättiin, ei valitellen ja pahoitellen, vaan maatalouskomissaarin ylistysten säestämänä. Hiljaiseksi vetää, vaikka ei ole edes ulkoministerin viran ristiä taakkana.
"Aktiivisuus" on päivän sana, mutta en minä ole vakuuttunut, että julkisuuden kautta näyttäytyvä ulkopolitiikan puuhastelu väistämättä turvaa parhaiten kansalliset etunäkökohdat. Käytettäisiin mielummin vaikka sitä Alexin mainostamaa puhelinta.
Alexin erinomaisen alustuksen ja kommentaattorien ehkäpå vieläkin erinomaisempien huomautusten perään pyrin tuomaan esille muutamia lisänäkemyksiä Alexin teeseihin:
1. Alexin mielestä on niin, että: "EU-strategian tavoitteena pitää olla tuottaa tuloksia, ei se voi riippua tuloksista!" Varsin pitkälle asia varmaankin näin on, voitaneen jopa väittää, että yleisesti ottaen huono tulos johtuu huonosta taktiikasta ja/tai taktiikan epäonnistuneesta toteutuksesta eli strategian läpiviennistä käytännössä. Kuitenkin lienee myös niin, että strategiaakin pitää pystyä muuttamaan, mikäli perustavaa laatua olevissa olosuhteissa tai pelisäännöissä tapahtuu merkittäviä muutoksia.
Esim. ns. "sokeritapauksessa" EU:n eräs perusperiaate, johon Lasse Lahtinen yllä viittaa, jätettiin käytännössä kylmästi sivuun päätöksiä tehtäessä, mistä seurannee Suomen sokerijalostuksen ja sokerijuurikasviljelyn kuolinisku. Toisin sanoen tilanne on olennaisesti muuttunut: eräs elinkeino maassamme tullee loppumaan ja erästä EU:n perusprinsiippiä ei noudatettu. Kun tilanne näin radikaalisti muuttui on meidän uudelleenarvioitava myös EU-strategiaamme. Huono tulos voi siis jo sinällään aikaansaada myös vaatimuksen EU-strategian muuttamiselle, varsinkin jos huono tulos johtuu pelisääntöjen muuttumisesta (EU-periaatteen loukkaus) ja johtaa vaikeuksiin omassa maassamme (elinkeinon loppuminen).
2. Lobbaaminen on sinänsä monissa tilanteissa oiva keino vaikuttaa suotuisasti EU:n kehitykseen, mutta se ei yksinään riitä. Tarvitaan pitkäjänteistä myyräntyötä ja keihäänkärkistrategiaa. Toisin sanoen pienenä maana emme voi olla kaikilla turuilla ja toreilla kaiuttamassa omia mielipiteitämme kaikista EU-asioista, jos haluamme, että tärkeimpinä pitämistämme asioista päätettäisiin EU:ssa sen suuntaisesti kuin itse haluamme. Tarvitsemme EU-strategian, jossa nimetään primääritarpeemme ja EU-taktiikan, jossa selvitetään, millä keinoin pääsemme päämääriimme, sekä käytännön yhteistyökoneiston, jonka efektiivisin yhteistoiminnan avulla pääsemme päämääriimme. Mainitsemani yhteistyökoneisto ei luonnoliisestikaan tarkoita vain suomalaisia toimijoita vaan myös muita EU-maiden edustajia, kokoonpanon vaihdellessa asiasta riippuen.
Suomen EU-strategian ei myöskään pitäisi pelkästään keskittyä kansallisten etujen ajamiseen ja valvontaan vaan yhtä tärkeänä tulisi pitää koko EU:n edun huomioimista. Mitä enemmän EU:ssa saa kannatusta yhteisen edun tärkeys sitä hyödyllisempi EU on sen pienille jäsenmaille.
Eräs silmiinpistävimmistä nopeaa kehitystä vaativista EU:n yhteisen edun asioista (johon Ralf Grahnkin yllä viittasi) on EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä EU:n oma yhteinen puolustus. Tässä asiassa Suomi näyttää toimivan edelleen varsin passiivisesti, joskin pieniä valonpilkahduksia on tosin nähtävissä. Kuitenkin kyse on ollut pääasiassa puheista, evidenssiä varsinaisista toimista on kovin vähänlaisesti.
3. Puhuttaessa Suomesta EU:n mallioppilaana asiaa ei mielestäni kannattaisi verrata siihen, miten perusteellisesti ja nopeasti Suomessa ajetaan läpi EU-direktiivit kansallisten lakien muodossa vaan siihen, miten vähäiset ovat vaatimuksemme EU-neuvotteluissa ja miten nopeasti olemme aivan liian usein tyytymässä EU:n kulloistenkin vetäjien ehdotuksiin. Tämä on tosin pelkästään subjektiivinen käsitykseni asiasta. EU-politiikkamme on tältä osin mielestäni kovin hampaatonta, malliesimerkkeinä vaikkapa taistelu ilmastonmuutosta vastaan ja siinä asiassa saavutettu neuvottelutulos, joka ei lupaa kovinkaan ruusuista lähtökohtaa jatkolle, sekä ns. skoeritapaus.
Alexin summa summarumista: Kanerva sen enempää kuin kukaan muukaan nykyisen hallituksen ministeri ei ole mielestäni saanut vielä kovinkaan paljoa aikaiseksi EU-asioissa, vaikka Kanerva onkin ollut reaktiivisesti aktiivinen ainakin, jos ajatellaan hänen toimiaan koko ulkopolitiikan saralla. Kun Kanerva ei pitänytkään ulkopoliittista linjapuhettaan, olin hyvin pettynyt. Nyt vaikuttaa siltä, ettei meillä ole sen enempää selkeyttä ulkopoliittisesta linjastamme kuin EU-strategiastammekaan.
Tällä hetkellä leijumme suuressa epävarmuuden tilassa, mikä ulkoapäin näyttää luonnoliisesti heikkoudelta. Näillä eväin vaikutusmahdollisuutemme tuntuvat hupenevan entisestään.
Toivokaamme, ettemme EU-strategiamme osalta jää odotamaan seuraavan puolustus- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmistumista vaan, että EU-strategiamme saadaan valmiiksi hyvin nopeasti, onhan meillä oma EU-ministerikin, ja että Vanhanen osoittaa kykynsä johtaa aktiivista EU-politiikkaamme, edellisessä hallituksessahan Vanhanen jäi kieltämättä briljantin terävän Tuomiojan varjoon EU-asioissa.
Alexin vaihteeksi hyvän alustuksen, mutta erityisesti Jouni Pullin loistavan perusteellisen analyysin kirvoittamana jaksoin palata kommentoimaan minäkin tätä EU-coctailia.
Suomen todellinen realinen pulma on, että maamme johdossa puuttuu:
- Suomen visio EU:n osana ja sen toimijana
- Suomelta puuttuu visiolle rakennettava selkeä EU-strategia. Nyt toimitaan kuin se kuuluisa kanaparvi ketun loikatessa häkkiin. Yllätyksestä yllätykseen. Tulee mieleen vanha "ajopuutermi"
- Maallamme ei ole sitten Lipposen aikojen, ollut eurooppalaista johtajaa, maamme edustajaa, jolla olisi jotakin sanottavaa kollegoilleen EU:ssa. Jota EU:ssa kuunneltaisiin, ja jonka näkemyksiä hyväksyttäisiin koko EU:n näkemyksiksi.
Sokerikysymyksessä Suomi puolusti unionin periaatteita ja hävisi. EU hävisi.
----
Kanerva lupasi Suomen hallituksen panostavan täysillä tuleviin maatalousvääntöihin ja miehen sanaan on nyt syytä luottaa.
Mikä onkaan EU:n kyky lobata sen kansalaisia? Onko sille rakennettu edes elementäääristä strategiaa, visioista puhumattakaan? Kunnallispolitiikan ja eduskunnan puolesta puhujia riittää yllin kyllin, mutta onko EU:n puolesta puhuminen pelkästään aktiivisten meppiemme varassa? En tiedä, mutta ainakin eduskuntavaaleissa EU manittiin vain marginaaleissa. Tässä kohdin emme todellakaan voi syyttää Alexia vaan katseemme kohdistunevat puolueisiimme, kotimaiseen mediaan ja EU-tiedotuksesta vastaaviin, komissaaria myöten.
Jouni Pulli kiteyttää harvinaisen kattavasti ja selkokielellä myös sen, mitä me sitkeät kannattajasi, Alex todellakin toivomme myös täällä blogissasi. Koeta keskittää blogialustuksesi juuri tähän EU-maailmaan. Tuo esille rohkeasti aiheita, jotka ovat ajankohtaisia, joihin Suomen valtiojohdon tulee ottaa kantaa sekä tietenkin suosituksesi siitä myös, MITEN ?
Hyvää ja työtelisätä EU-syksyä Sinulle toivottaen !
Christian van Niftrik
Olet monessa asiassa oikeassa. Vaikka porvarihallituksen tähänastista ulkopoliittista meriittilistaa voikin pitää melko hyvänä, yksi asia on mielestäni selvä: heti kun Kepu palasi hallitukseen, palasivat sen mukana erilaiset varaumat ja reunaehdot Suomen ulkopoltiikkaan. Täytyy tosin sanoa, että sitä ennen asiaa eivät paljon auttaneet vuoden 2000 presidentinvaalit, joiden toisen kierroksen myötä suomalaiseen ulkopolitiittiseen keskusteluun palasi kylmän sodan tyylinen varovaisuus ja fraseologia. Lipposen ja Ahtisaaren kausi ja sen loistavat tulokset alkoivat olla muisto vain. Suomen viime vuosien ulkopolitiikka on ollut eräänalinen cocktail, jossa on sekoitettu punavihreitä klisheitä ja vanhamaalaisliittolaisia sattumia. Järkikin sanoo, ettei sellaisella reseptillä hyvää seuraa.
Kuten tiedetään, EU:ssa nationalistiset äänenpainot ovat alkaneet korostua vuosi vuoden jälkeen enemmän. Monien jäsenmaiden kansalaisten mielestä valta on karannut liiaksi Brysseliin ja usein koetaan, että EU puuttuu liikaa kansalaistensa elämään, vieläpä ihan joutavissakin asioissa. Totta tai ei, tämä nationalismin ylösnousemus tuntuu tavallaan "luonnolliselta" vastareaktiolta kalliiksi, holhoavaksi ja byrokraattiseksi koetulle EU:lle. Monien jäsenmaiden toimintatavat ovat muuttuneet itsekkäämmiksi ja tavallaan Suomen viime vuosien pidättyväisempi asenne on loogista jatkoa tälle kehitykselle. Monien mielestä Suomi olisi ollut vaarassa ajautua sinisilmäiseksi komission ja Unionin kokonaisedun puolustajaksi aikana, jolloin EU-maiden yhteinen pitkän tähtäimen etu ei kiinnosta(-nut?) juuri ketään. Itse en tosin ole samaa mieltä, mutta tavallaan ymmärrän, mistä Suomen viimevuosien EU-politiikan lähtöajatus kumpuaa. Pieni maa ei voi juurikaan muuttaa tällaisia trendejä, niihin pitää vain mukautua tavalla tai toisella. Sen sijaan olen koska tahansa valmis myöntämään, että EU:n turvatakuita sorvattaessa Suomi polki resiinansa niin pahasti sivuraiteille, että voi vain toivoa, että siitä ei ole ollut meille pysyvämpää vahinkoa. Ehkä Suomen EU-politiikka alkaa tästä vähitellen terästäytyä. Jos näin käy, siihen on mielestäni ainakin kaksi syytä: 1) Koko Unioni alkaa vähitellen taas koota rivejään. Perustuslakiin liittyvät pahimmat pullonkaulat alkavat olla historiaa, minkä lisäksi yhteiset haasteet kuten ilmastonmuutos ja mantereen kilpailukyvystä huolehtiminen saavat monet skeptikotkin tajuamaan, että parhaita tuloksia saadaan vain yhteistyöllä, yhteistyöllä ja yhteistyöllä (toistaminen, toistaminen ja toistaminen kun tuntuu nykyään olevan muotia ;=)). Merkittävää on sekin, että kahden eurooppalaisen jättiläisen, Saksan ja Ranskan, nykyisten napahahmojen Eurooppa-johtajuus tuntuu olevan ihan eri maailmasta kuin Schröderin ja Chiracin taannoinen näköalattomuus. Luulen myös, että pragmaattinen Gordon Brown nousee vielä ihan laatuunkäyväksi EU-johtajaksi. Siitä kertoo osittain hänen haluttomuutensa järjestää EU:n perustuslaista kansanäänestystä maassaan, jossa Unionin tölviminen on eräänlainen kansallishuvi. Ja vihdoin: 2) Hallitusvaltaan palanneen Kokoomuksen EU-motivaatio on useita pykäliä korkeampi kuin Keskustan tai keskimäärin Sdp:n.
P.S. Ilkka Kanerva on pärjännyt mielestäni erittäin hyvin ulkoministerinä ja passiiviseksi häntä ei voi ainakaan väittää. Toisaalta nimenomaan Kanerva oli Barroson kanssa käymissään keskusteluissa ensimmäisenä laittamassa komission puheenjohtajaa tosiasioiden eteen Suomen maatalouden erityistarpeista.