Kriisinhallinnasta talousunioniin
10 kommenttia
http://www.ekathimerini.com/4dcgi/_w_articles_wsite1_1_01/06/2012_444874
Tulevissa Kreikan parlamenttivaaleissa eurokriittiset puolueet ja johtajat tullevat menestymään, ja sitten koko loppu eurojengi tanssineekin velkoineen ja lainoineen Zorbaksen tahdissa.
Rahat riittävät siis loppuvuoteen saakka, ja siihen mennessä keksitään siis taas joku ratkaisu. Mikähän se voisikaan olla:=)
Eipä taideta Ateenasaa paljon välittää vakaudesta, talousunionin sorvaamisesta eikä euroniukkuuden jakamisesta.
On hieman erikoinen argumentti ettei 'yksityiskohtiin' saisi puuttua. Voisiko syynä olla ettei kukaan poliitikko koskaan osaa selittää miten nämä 'yksityiskohdat' ratkaistaan? Voisiko syynä olla myös se, että 'yksityiskohtia' ei edes yritetä tai vaan osata ratkaista ja siksi kehotetaan katsomaan suurempia kokonaisuuksia?
Sanoisin ettei tällä ideologialla pysty ratkaisemaan mitään ongelmia vaan luomaan ainoastaan unelmahöttöä 'jostakin hienosta ja suuresta'. Noh tämän unelmahötön tuloksia nyt nähdään. Joka päivä.
Itse en usko EU:n kykenevän vieläkään edes kunnolliseen kriisinhallintaan Espanjan ja Italian ajautuessa selvitystilaan - eihän se ole onnistunut tähän astikaan ja nyt vasta todellisia ongelmia alkaa olla käsillä verrattuna tähänastiseen pikkumaiden ongelmien kanssa näpertelyyn.
Suomesta pitäisi nyt löytyä rohkeus irtautua EU:n ytimistä ja suunnata kansainvälistymispyrkimykset kokonaan uudelleen.
Nykyinen strategia ei vain kertakaikkiaan toimi ja nyt pitää löytyä uusia ajatuksia ja toimintatapoja. Ja tämä ei tarkoita selän kääntämistä EU:lle, mutta oman edun laittamista selkeästi taantuvan ja kituvan Unionin edelle.
Ja vielä lopuksi on suorastaan holtitonta johtajuutta väittää, että EU:n paranee kriisien kautta ja niin tulee käymään tälläkin kertaa. Ei ole mitään takeita että tämän kriisin päätyttyä näin voisi olla.
Sitaatti Alexin yllä olevasta tekstistä näin alkuun:
"Kriisit ovat aina tehneet EU:lle hyvää. 1960-luvulla koettiin Ranskan jättäytyminen protestina pois EU-neuvoston päätöksenteosta. Se ratkaistiin siirtymällä enemmistöpäätöksiin. 1970-luvulla Euroopan taloutta riivasi niin sanottu öljykriisi. Siitä selvittiin ryhtymällä kehittämään sisämarkkinoita. 1990-luvulla kohdattiin laajentumisen haaste, joka ratkaistiin alustavasti Amsterdamin ja Nizzan sopimuksilla. 2000-luvulla oltiin EU:n toimielinjärjestelmää koskevassa kriisissä, joka ratkaistiin Lissabonin sopimuksella.
Tätä väitettä ei ainakaan tällainen vanha maailman menoa vuosia kiikaroinut kansantalousihminen osta:
"Kriisit tehneet hyvää" - Mihin tuota toteamusta vertaa kun emme ole vaihtoehtoa voineet kokea ?
Kysyä sopii, miten paljon tämä "hyvää tehnyt" politiikka on vienyt koko EU:lta ,sen johdolta ja tavoitteitten saavuttamisen uskottavuutta ? Ei vain poliitikkojen ja yritysten joukossa, vaan erityisesti meidän tavallisten kansalaisten mielessä ? Eikö tätä uskottavuuden merkitystä vieläkään täysin ymmärretä ja sisäistetä aidosti poliittisia päätöksiä tehtäessä ja arvioitaessa.
Enpä ole ennen kuullut sisämarkkinoiden selättäneen öljykriisit. Kyllä siihen vaikuttivat maailmanlaajuinen talouden pyörien voimakas hidastuminen OPEC:n toiminnan seurauksena ja vastalauseena lähes monopolin sanelulle.
Mikä ihmeen kiire EU:lla oli laajentua voimakkaasti, suurella kiireellä ja vielä katsomalla sormien välistä itse asettamiensa kriteerien "luovan kirjanpidon" ?
Toki laajeneminen oli ja on tärkeää, mutta nyt EU:ssa siihen lähdettiin silmät ummessa ja enemmänkin poliittisten pisteitten keruu mielessä kuin tehokas, taloudellisesti vahva EU ja globaali maailman talouden toimija. Jos tavalliset yritykset laajentaisivat toimintaansa samalla tavoin, olisi niiden taru hyvin lyhyt.
Kysyä sopii myös, miten hyvin Amsterdamin ja Nizzan sopimukset todellisuudessa käytännön tasolla vastaavat kauniita allekirjoitustilaisuuksien sanoja.
Lissabonista tulee paremminkin mieleen kaihoisat fado-laulut, kuin EU:n hallinnon merkittävä toimintatehon ja päätöksenteon paraneminen.
Kaikissa näissä hankkeissa suurin kysymysmerkki leijailee niiden toteuttamisen ja toteutumisen laadulla suhteessa asetettuihin tavoitteisiin, ja tämä jos mikä syö EU:n uskottavuutta. Globaalit isot toimijat näkevät kohta EU:ssa varjon hampaattomasta tiikeristä.
Tätäkö me haluamme ?
Mietti Nestor Bloggaaja h.c.
Kaikella kunnioituksella, arvon ministeri Alex:
En ymmärrä leimaamista.
Miten on mahdollista väittää - ainakaan aliarvioimatta kuulijoiden ymmärrystä ja uhraamatta omaa uskottavuuttaan - että nykyisessä talouskriisissä on kyse ymmärtäväisten globalistien ja ymmärtämättömien lokalistien keskinäisestä väännöstä, joka ratkeaa onnellisesti kunhan vain globalistit voittavat?
Ihan niin kuin euron piti valuuttana onnistua, kun vain tahtoa ja uskoa riittää eikä kallisteta korvaa epäilijöille?
Missäköhän oltaisiin nyt, mikäli euroa synnytettäessä pääpaino olisikin ollut rahajärjestelmän toimivuuden pätevässä arvioinnissa eikä niin vahvasti Eurooppa-ideologiassa, että aivan uudentyyppisen valuuta-alueen toimimattomuudesta etukäteen varoittaneita mielipiteitä ei ollut varaa ottaa vakavasti?
Voitaisiko niiden kenties nyt jo myöntää olleen oikeassa? Ja pitäisikö - siis - kaikki oikeastaan aloittaa alusta, tällä kertaa kunnolliselle perustalle rakentaen?
Entäpä, jos tätä kriisiäkin hoidettaisiin syiden mukaan eikä - kuten näyttää - nykyisellä vallan- ja maineenmenetyksen välttämislogiikalla, joka vain pahentaa tilannetta huolimatta anteeksiantamattomasta Euroopan veronmaksajien rahojen hukkaamisesta kriisinhallintaan?
Yhtä lailla vaikea on käsittää, miten vastaväitteeksi Paul Krugmanin ja kumppaneiden esittämään argumentaatioon riittäisi pelkkä yritys kyseenalaistaa heidän motiivinsa.(Haastattelusi radiossa.) Suursijoittajia neuvovat analyysilaitoksethan ovat jo pitkään ansainneet palkkionsa sangen synkillä ennusteilla. (Taloussanomissa ainakin löytyy pitkä sarja referaatteja) Veneenkeikuttajiako nekin sitten ovat?
Tämänpäiväisessä (1.6.) NyTimesin kolumnissaan Krugman kirjoittaa siitä, mistä todella myös omasta mielestäni on kysymys: Talouden kireydestä ja kriiseistä välineenä sen vallan vähentämiseksi, joka demokratiassa kuuluu (yhä meidänkin perustuslakimme mukaan) itseään hallitsevalle kansalle, - "for the people by the people"-ajatuksen mukaisesti.
Valtiovalta on (tavallisen) kansalaisen ainoaa valtaa.
Talouselämän nykydoktriinin mukaisen "valtionvähentämisen" agendan, jota tunnetusti tehokkaimmin edistetään kriisiolosuhteissa, voikin nähdä demokratian purkamisen ohjelmana.
Sitä, miten tämä liittyy eurokriisiin,luonnehti suomalainen talouskommentaattori radiosssa sanoin: "On lopetettava teeskentely: Taloudellinen yhdentyminen ja liittovaltio on saatava aikaan nyt, halusivatpa kansalaiset sitä tai eivät."
Taidatkos sitä selkeämmin sanoa?
Ei EU "kärsi demokratiavajeesta".
EU:ssa ja sen kehittämisessä päätöksenteko on nimenomaan ja tarkoituksellisesti jo alun alkaen viety kansanvallan ulottumattomiin, kuten EU:N "perustajaisät" suosittelivat. EU on eliittiprojekti - sellaisen eliitin hanke, joka on pitänyt kansalaisia kykenemättöminä ymmärtämään yhdentyneen Euroopan "ideaa" - omaa parastaan.
Tarkoitatko lukeutua tähän eliittiin ja todella nimitellä ymmärtämättömäksi lokalistiksi jokaista, jolle demokratia on luovuttamaton arvo?
Kuka käyttää sitä valtaa, jonka valtiot (kansalaiset) menettävät? Mihin se siirtyy / kuka sen siirtää, miten ja mihin tarkoitukseen?
Jos komissiota kuuntelee, olemme olemassa rahoitusmarkkinoita varten, niiden armosta ja niiden armoilla. Rahoinemme. Kansallisvarallisuuksinemme.
EU- tai ainakin eurovaltiot vastaanottavat käskynsä markkinoilta komission ja EKP:n välityksellä. Siltä tämä omissa korvissani kuulostaa.
Draghin sanoin: EU on kestämättömässä tilanteessa euron vuoksi. Jos ongelma osoittautuu mahdottomaksi ratkaista, toivon (vaadin) itse, että romahduksen jälkeen uusi EU pystytetään demokratian menettelytapoja noudattaen.
Mielelläni kuulisin / lukisin, miten kumoat sen analyysin eurokriisin syistä ja seurauksista, jonka Krugman tiivisti pari päivää sitten pariin lauseeseen FT:n haastattelussa, uuden kirjansa julkistamisen yhteydessä.
”Järkevämpää olisi miettiä EU-talouden ongelmia kokonaisuutena.” Vanhat jakolinjat eivät ehkä enää päde, jolloin puolen valinta ei ole niin yksinkertaista. Entä jos järkevällä miettimisellä päädytään hyvin huonoon tilannearvioon?
Amerikkalaiset Clyde Prestowitz ja John Prout pohtivat EU-talouden ongelmia kokonaisuutena (30.5.). Jyrki Katainen on päässyt CNN:n kuvassa seisomaan Merkelin viereen, mutta jutun ajatus on se, että Saksan pitäisi pelastaa euroalue lähtemällä siitä.
(“Could Germany save eurozone by leaving it?” http://edition.cnn.com/2012/05/30/opinion/prestowitz-prout-germany-eurozone/index.html)
Juttu nyt on ainakin kokonaisvaltaista ja ymmärrettävää pohdintaa, toisin kuin EU:n omat pelastussuunnitelmat. Mitä jos nämä amerikkalaiset ovatkin jossakin suhteessa oikeassa? Vaikka kriisiä hoidettaisiin miten (ja ilmeisesti keväällä 2010 tehtiin tässä paha virhevalinta), euro on silti liian halpa valuutta Saksalle ja tästä koituu Kiinan verrattavia ylijäämiä. Muut euromaat joutuvat tavoittelemaan tuottavuutta säästötoimilla ja leikkauksilla, mikä ei toimi kun ei vienti kuitenkaan kasva. Saksan lähdettyä muut euromaat voisivat siirtyä eurobondeihin, joiden ainoa este Saksa kirjoittajien mukaan on.
Tämä on hyvin valitettavaa. Eurossa tai ei, saksalaiset joutuvat maksamaan valtavasti. Suomen tilanne Merkelin vierellä voi käydä hankalaksi. Kokonaisvaltaisesta pohdinnasta voi olla myös se tulos, että kokonaisuus on huono ja talo joko kaatuu tai tulee hyvin kalliiksi.
On aika ymmärtää finanssikriisin turvallisuuspoliittinenkin asemointi. Ja turvallisuuspolitiikan suhteen on arvioitava tässä keskinäisen riippuvuuden kv. yhteisössä myös, miten muualla menee ja miltä tulevaisuus muualla näyttää tämän hetken tiedon mukaan vaikkapa Kiinassa, Brasiliassa, Intiassa, USA:ssa ja Venäjällä.
Kiinan ja USA:n suhteen uudet päättäjät kurkkivat jo nurkan takana, Intiassa ja Brasiliassa ei mene kovin hyvin, Venäjä positioi itseään uuteen asemaan esim. energiasektorilla.
EU:lla on juuri nyt suuri mahdollisuus vaikuttaa globaaliin kehitykseen ehkä enemmän kuin pitkään aikaan. Meidän on tosin ymmärrettävä, että varsinkin voimakas nuorisotyöttömyys ympäri Eurooppaa voi olla merkittävä sisäinen turvallisuusriski, jonka leviämisen estäminen vaatii paljon työtä, jotta nuorille sadaan työtä ja toimeentuloa, sekä estetään sukupolvien välisen eriarvoisuuden lisääntyminen suhteessa siihen, ketkä varojamme ovat käyttäneet ja miten kestämättömästi.
Vaarana on, että kynnelle kykenevät äänestävät jaloillaan, mistä voisi seurata fataali aivopako Suomesta ja EU:sta. Näin ei saa käydä ja siksi vastuu koulutuksen ja oppimisen suunnasta on varsin suuri päättäjillämme juuri nyt ja jo eilen.
Lyhytaikaisesti ja jopa kymmenen vuoden periodilla uskon, että liennytämme kriisiä EU:ssa riittävästi, mutta keskipitkän ja pitkän aikavälin ohjelman suhteen on todettava, että se on kovin hakusessa ja siksi EU kokonaisuudessaan ei nyt ole riittävän uskottava investointikohde pitkäaikaisesti. Rakennetta on muutettava, sillä rahoituksen karkaaminen on seurausta uskotavuuden menettämisestä, josta Christian van Niftrik kirjoitti yllä varsin selkeäsanaisesti niin kuin asia de facto on.
Kriisistä kriisin kautta kehittyminen ei enää kelpaa rahoittajille, sillä maailmaan on syntynyt myös uusia napoja, emme elä toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, emme kylmää sotaa emme USA:n hegemonian aikaa emmekä varsinkaan G8-miaden aikaa vaan idästä puhaltavat sukatkin jalasta vievät tuulet, ellemme osaa allokoida toimintaamme ripeästi sellaiseksi, että se on jälleen uskottavaa.
Kestävää kehitystä voidaan luoda myös kilpailukykyisesti ja pitkän aikavälin uskottavuus on globaalissa yhteisössä saavutettavissa ainoastaan, mikäli pystymme olemaan uskottavia partnereita muiden kanssa. Yksin on paitsi typerää, myös kovin taaksepäin vievää, toimia.
Valinta globalistien ja lokalistien välillä. Suomen on valittava puolensa, kirjoitat. Ei Kreikasssa, Italiassa tai Espanjassaa ole lokalisteja. Eikö olisi reulumpaa puhua rehellisesti että kyseessä on siitä, haluammeko me siirtää rahojamme Etelä-Eurooppaan vai emme. Kyseessä on yksinkertaisesti varallisuuden siirrosta. Pankkiunioni tarkoittaa että maksamme esim Espanjan pankeille rahaa. Eurobondit tarkoittaa että maksammme korkomenoina velkojen korot etäläeurooppalaisten puolesta. Saksa ei ole tähän ole vielä ollut valmis - toivottavasti ei koskaan. Eikä Suomenkaan ole syytä olla.
Helena Hämäläinen tässä yllä kirjoitti mainiosti!!!!
Pohjois-Euroopan talouselämässä vanhusten määrä suhteessa nuorempaan väkeen kompensoituu menestyksekkäällä ulkomaankaupalla ja maahanmuutolla, mutta etelässä sama väestön ikääntyminen on aiheuttanut ja syventänyt nykyistä talousahdinkoa.
Talouden nykyisen niukkuuden pitkän ajan todellinen syy olisikin väestön ikääntyvien enemmistö ?
Pohjoisen perhearvot korvasivat etelän perinteiset, mutta ilman talousresursseja, joilla kustantaa elintapamuutos.
Samalla kun etelästä muutetaan pohjoisen väestörakenteen täydennykseksi, etelään ei muuteta mistään tai sitten vielä etelämpää.
http://yle.fi/uutiset/kenraali_makarovin_puhe_kokonaisuudessaan/6169951
Asiasta kuudenteen… löyhästi EU:n kriisinhallintaa liipaten.
Olettaen, että käännöksestä johtuvat semanttiset erot ja nyanssit tulevat läpi suomeksi niin kuin kenraali oli ajatellut, näyttäisi puheesta syntynyt kohu olevan paremminkin sellainen myrsky vesilasissa sen sijaan, että puhe olisi kaiku kylmän sodan ajalta.
Kenraali on mm. hyvin tietoinen maailmassa tapahtuvasta talouskehityksestä ja geopoliittisesta muutoksesta.
Puheen reipas pääosa käsittelee universaaleja aiheita, sotilaspoliittisia muutoksia maailmassa, Venäjän asevoimien uudistusta jne.
Venäjä kannattaa EU:n vahvistumista ja vastuunottoa turvallisuudesta omalta osaltaan, jota Suomikin on ollut edistämässä.
Myöskin arktisen alueen militarisoinnin vastustaminen on ekologisesti hyvin perusteltua.
Eihän siellä nyt ole juuri mitään merirosvoja tai Al-Qaidaa, eikä siellä myöskään ole nykyisellään suuria joukko ellei niitä sinne jatkossa viedä.
Venäjä - NATO –neuvostoakin arvioidaan myönteisesti, eikä venäläiset ole ainoita huolissaan NATO:n ottamista globaaleista tehtävistä YK:n sijasta.
Oikeastaan puhe näyttää olevan suunnattu ihan muualle kuin suomalaisille, jotka ovat tässä ihan marginaalisesti mukana.
> Talous- ja rahaliittoa luotaessa ei osattu edes kuvitella tilannetta, jossa valuuttaunionin jäsenten korkotasot ovat täysin eri planeetoilla. Nyt kun tämä tilanne on syntynyt, ainut järkevä kysymys on, mitä sille pitää tehdä.
Eron sääntöjen mukaan jokaisen maan tulee hoitaa velkansa itse. Kyllä kai tuo on tietoisesti suunniteltu ja hyvin ennakoitu. Säännöt kieltävät muilta mailta toisten velkojen takaamisen. Paras keino olisi (ollut) antaa maiden hoitaa kriisinsä normaaliin tapaan IMF:n avustuksella.
Erilaiset korkotasot eivät kai sinänsä ole ongelma. Vasta jonkun maan konkurssiuhkaan asti venymään päästetty tilanne on uhka naapurimaiden pankeille.
> Euroalueen keskinäisriippuvuus on niin vahva, että järjestelmää koskeva epäluottamus on kaikkien euromaiden ongelma.
Suomella ei kai ollut merkittäviä riippuvuuksia Kreikan talouteen ennen kuin ryhdyimme takaamaan nurin menossa olevan Kreikan (ja Kreikalle lainoja antaneiden pankkien) taloutta. Ruotsi toimi viisaammin.
> Se sisältää niin sanotun talousunionin elementit, joista pitää käydä aitoa keskustelua ennemmin tai myöhemmin. Myös Suomen on oltava siihen valmis. Lukeehan hallitusohjelmassakin, että ”finanssi- ja velkakriisin toistuminen on ehkäistävä vakauttamalla finanssimarkkinoita kestävällä tavalla”.
Euron periaatteet olivat hyviä. Kun jokainen maa vastaa itse veloistaan, kriisit pysyvät paikallisina.
EU ja euromaat ovat keittäneet huonon sopan. Ajatus talousunionista kuulostaa huonolta siksi, että en halua antaa noille yhden huonon sopan keittäneille entistä suurempaa kattilaa, joka sitten kiehuisi muutaman vuoden päästä yli entistä näyttävämmin.
Kuten jo totesin, viisaampaa olisi eristää mahdolliset ongelmat yksittäsiin maihin. Ei ole järkevää keskittää kaikkea valtaa yhdelle keskushallinnolle ja jäädä odottamaan sen seuraavaa sekoamista ja koko maanosan kaatumista (nyt kaikkien yhteisiin) talousongelmiin. Vain nuoret idealistit voivat uskoa ongelmien ratkeavan ja riskien vähenevän niin, että talouden riskit ja valta keskitetään yhdelle suurelle hallintokoneistolle.
(Ei toiminut Neuvostoliitto, eivätkä toimi uudetkaan vastaavat ideologiset konstruktiot. Euroopan vahvuus on ollut sen hajanaisuudessa ja moniarvoisuudessa, ei yhden keisarin politiikassa.)
> Talousunionia koskevassa keskustelussa alkavat jälleen hahmottua jakolinjat globalistien ja lokalistien välillä. Myös Suomen pitää valita puolensa mahdollisimman pian.
Miten olisi tasapaino näiden kahden linjan välillä? Pidetään vaikkapa Euroopan yhteismarkkinat ja yhteinen raha, mutta jätetään moniarvoinen kehitys ja riskit hajautetusti maiden itsensä vastuulle.