Berliinin muuri
Tänään vietetään Berliinin muurin murtumisen 20-vuotispäivää. Kansainvälinen ja kansallinen media on täynnä erinomaisia analyyseja muurin murtumisesta ja sen seurauksista. Kuulisin mielelläni myös arvon blogikommentaattoreiden näkemyksiä. Alla muutama hajahuomio.
Elämme monin tavoin kyynistä aikaa. Joskus tuntuu, että emme osaa oikein enää innostua mistään, olemme jopa unohtaneet miltä tuntuu olla innostunut. Tässä mielessä ero marraskuuhun 1989 ei yksinkertaisesti voisi olla suurempi.
Tuolloin Berliinin muuri sortui ja kylmä sota päättyi. Ja ihmiset olivat innoissaan. He tulvivat kaduille ja toreille ja ottivat tapahtumat omiin käsiinsä. Heitä innosti lupaus kahtiajaosta vapaasta Euroopasta – aidosti yhdentyneestä mantereesta. Ja muutos tapahtui.
Paljon hyvää on seurannut kuluneen kahden vuosikymmenen aikana. Miljoonat muurin taakse vangitut ihmiset ovat päässeet nauttimaan vapaudesta ja taloudellisesta kasvusta. Euroopan unioni on sekä syventynyt että laajentunut. Suomi on löytänyt paikkansa eurooppalaisessa valtavirrassa. Vaurauden ja vakauden alue on laajentunut Euroopassa ennennäkemättömän laajalle.
Silti tunnelma Euroopassa on tällä hetkellä varsin vaisu. Osittain tämä johtuu nykyisestä talouskriisistä, mutta kaikkea ei voida sillä selittää. Tuntuu käsittämättömältä, että marraskuun 1989 suurin yksittäinen voittaja eli yhdistynyt Saksa ja etenkin sen kansa ei ole tyytyväinen saavutettuun satoon: mielipidekyselyt ovat osoittaneet, että alle puolet niin entisistä itä- kuin länsisaksalaisista katsoo olojensa parantuneen muurin murtumisen jälkeen.
Myös muualla on tummia pilviä. Georgian sota elokuussa 2008 osoitti, että aseelliset konfliktit eivät ole kadonneet Euroopasta. Euroopan turvallisuudesta käytävään keskusteluun on repeytynyt luottamuspulasta kielivä aukko.
Laajentumisen jälkeen EU hakee vielä suuntaansa ja sen sisäinen yhtenäisyys ei ole niin hyvä kuin pitäisi. Lissabonin sopimus tulee varmasti auttamaan, mutta avain on jäsenmaiden oman poliittisen tahdon ja solidaarisuuden luominen. EU:lla on näytön paikka moneen suuntaan. On osoitettava kyky torjua talouskriisiä ja löydettävä aito eurooppalainen solidaarisuus pahimpiin vaikeuksiin joutuneiden auttamiseksi.
Paljon on muutoinkin vielä tekemättä. Yksi vuoden 1989 suurimmista lupauksista – Venäjän integroiminen luontevaksi osaksi muuta Eurooppaa on vielä kesken. Tämä on seuraavan kahden vuosikymmenen iso haaste. Uuden EU-Venäjä-perussopimuksen neuvottelut polkevat paikallaan ja molemminpuolinen turhautuminen valtaa alaa.
Haasteista huolimatta tarvitaan intoa, kykyä innostua. Tässä lienee marraskuun 1989 suurin merkitys nykypäivälle: muutos on edelleen mahdollinen. Eikä meillä ole mitään syytä vähätellä muurin murtumisen mukanaan tuomaa lupausta: vauras, vakaa ja jakolinjoista vapaa yhteinen Eurooppa on edelleen päämäärämme. Maalin pääsemiseksi tarvitaan vielä reippaasti työtä, ja innostusta.
Vaikka itsekin usein manailen Euroopan pysähtyneisyyttä, niin viime viikon kaltaiset Aasian matkat luovat uskoa tähän projektiin. Kyllä Euroopan yhdentyminen on yksi kansainvälisen politiikan kovimmista jutuista toisen maailmansodan jälkeen.
Siis, mitä sinä olet mieltä?12 kommenttia
Venäjä ?
Itä-Euroopan vapautumis- ja demokratisoitumisaalto eteni aluksi myös siellä, mutta mahdollisuudet kategorisesti hukattiin. Länsi ei tukenut hidasta demokratisoitumista, vaan valitsi nopean "yksinäisen kasakan hevosen selässä", joka hoitaisi sitten hommat yhdellä kertaa.
Tämä oli virhearvio. Ensisijaisesti se oli Bush juniorin hallinto, joka teki tässä(kin) yhden raskaimmista virhearvioistaan.
Venäjästä oli mahdollista tulla osa aitoja ja/tai uusia ns. eurooppalaisia arvoja ja rakenteita. Nyt se jätettiin harhailemaan menneisyyden, Aasian ja Euroopan välille melkeinpä kuten Afganistan post-soviet tilanteessa jätettiin ajelehtimaan sekin tunnetuin seurauksin.
Alex, olet sataprosenttisen oikeassa innostuksen merkityksestä.
Valtioiden ja kansojen vapautuminen Rautaesiripun takaisesta vallasta loi ensiksi lähes lapsenomaisen ylioptimistisen innostuksen, joka ulottui aina ylimpiin valtiojohtoihin ja ehkä valitettavasti myös maiden talouksista vastaavien mieliin ilman minkäänlaisia suodattimia. Kyseisten valtioiden kansantalouksia rakennettiin utopian portaille, lännen ahneiden rahoittajien kannustuksella, minkä seuraamuksia maksamme seuraavat 10 vuotta. Kansalaisen luotto finanssipiireihin rapautui ja meni kerralla kiville.
Liäksi monien mieltä kaihertavat Lissabonin sopimuksen neuvottelut, kansanäänestykset, yhä pahenevat Lähi-idän, Kaukasuksen, Afrikan jne. kriisit sekä Balkanin kehittymisen osittainen jähmettyminen ja YK:n päätöslauselman vastaiset ratkaisut Kosovossa, Georgian kriisi, etupiiriajattelun renessanssi USA:n ja Venäjän väleissä. - Ja niittinä on siis finanssi- ja talouskriisi, jonka pahimmat seuraukset ovat monen tavallisen suomalaisen kaduntallaajan kohdalla vielä edessäpäin irtisanomisineen, lomautuksineen ja rikkimenneine ihmissuhteineen.
Meille kansalaisille on myyty mielikuvia, jotka toinen toisensa jälkeen ovat jääneet toteutumatta. Tällä kertaa innostukseen vaaditaan yhä enemmän aitoja kansalaisten elinoloja ja elämisen laatua parantavia tekoja. Josutovaraakin varmasti vielä löytyy jos työilmapiiristä saadaan kannustava ja tukeva eikä vain lisää vaativa, ja yhä useampi töihin. Yhteistä kakkua pitäisi jakaa tasaisemmin ja oikeutta työhön.
Hyväosaisten on luonnollisesti helppo ihmetellä, miksi vähäosaisten mielestä yhteiskunta ei ole innostava. Usein kuulee myös väitteen, että vähäosaisuus, työttömyys, epäonnistuminen tai syrjäytyminen on kyseisen henkilön oma vika aivan kuin esim. vanhempien varallisuudella, koulutusmahdollisuuksilla, perinnöllä jne. sekä tuurilla ei olisi mitään merkitystä. Näin voi tietenkin itsekkäitä ja kovia arvoja arvostava "Hannu-Hanhi" ajatella. Perimmäinen kysymys lienee, haluammeko säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan vai hyväksymmekö sellaisten johtajien puheet, jotka vaativat työväestöltä yhä enemmän työntekoa yhä pienemmällä palkalla samanaiaksesti kun johtajat saavat jopa 50 %:n palkankorotuksen.
Joten, ei minusta ole lainkaan käsittämöntä, että monet eurooppalaiset ovat tänäkin päivänä tyytymättömiä. Vaikeaa lienee nähdä tulevaisuutta kovin valoisasti, jos odottaa päivittäistä ruokaansa jonossa ulkona hytisten Hesarin kulmalla.
Alex hyvä, innostunutta otettasi ihailen. Poliitikkojen uskottavuus lähtee tosiasioiden vilpittömästä tunnustamisesta ja avoimesta pyrkimyksestä ja panostuksesta parantaa vähäosaisimpiemme asemaa ei mielikuvamainonnalla vaan todellisin teoin.
Toivon, että jaksat esimerkilläsi ja avoimuudellasi meitä jatkossakin innostaa ja kannustaa silloin mekin jaksamme ja haluamme sinua tukea.
1989 oli monella tapaa kadotettu mahdollisuus. Saksa sai mahdollisuuden olla jälleen koko Euroopan talousveturi, joka olisi nostanut myös itäisen Euroopan elintason muun Euroopan tasolle. Tätä anglo-amerikkalainen imperiumi ei voinut sallia, vaan se nujersi Saksan liittymään EMU:uun, ja lähti ryöstöretkelle heikon Venäjän luonnonvarojen kimppuun.
Toinenkin tie olisi ollut valittavissa. Itäisen Euroopan velat olisi pitänyt annettu anteeksi, ja olisi aloitettu laajat infrastruktuurihankkeet Saksasta itään. Tätä eivät kuitenkaan anglo-amerikkalaisen imperiumin toimistot IMF ja Maailmanpankki halunneet tehdä. Ehdotuksen tekijä Helmut Kohlin talousneuvonantaja, Deutsche Bankin puheenjohtaja Herrhausen salamurhattiin, ja koko Saksan johto meni paniikkiin. Oli oltava rationaalinen, ja alistuttava anglo-amerikkalaisen imperiumin tahtoon.
"Elämäni pimein hetki."
Helmut Kohl EMU:un liittymisestä muistelmissaan.
Lisää vuoden 1989 kadotetusta mahdollisuudesta seuraavassa pätkässä.
The Lost Chance of 1989: The Fall Of The Wall
http://www.youtube.com/watch?v=nLKY2yJDvcc
Olen seuraillut muurikeskustelua meillä ja muualla. Tuntuu, että suomalaisessa keskustelussa peruutuspeilinäkymät korostuvat.
20 vuotta sitten taistelimme Euroopassa toisiamme vastaan. Tuntuu, että tänään emme näe uuden nousevan taiston merkkejä. Käytämme liikaa energiaa menneisyydenhallintaan, kun meidän tulisi yhdistyä tulevaisuuden haasteiden edessä.
Takana on taisto kapitalismin ja kommunismin välillä, edessä vaikea taisto vapaan kapitalismin ja valtiokapitalismin välillä. Enkä nyt tarkoita valtiokapitalismilla sen eurooppalaisia muotoja vaan aasialaisia ja pian myös afrikkalaisia muotoja. Mallia, jossa markkinatalouden kantimina ei olekaan vapaus, veljeys ja tasa-arvo.
Samaan aikaan käytämme omaa energiaamme siihen "annammeko" vaikkapa Turkin tulla mukaan unioniin. Meidän tulisi olla jo paljon pidemmällä perustelemassa vapaata kapitalismia, sillä valtiokapitalismi näyttää olevan varsin houkutteleva malli.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Jii
Hyvä ulkoministeri Stubb.
Toisen maailmansodan päättyminen v.1945 jätti uudelle sukupolvelle aivan uudenlaisen perinnön, joka vaikutti siihen aikaan eläneiden ihmisten jokapäiväiseen elämään ja elämäntapoihin.
Berliinin muurin murtuminen v.1989 osoitti varmasti meille kaikille, että tuo sodanjälkeinen maailma oli päättymässä ja ihmiskunta oli ottanut uuden askeleen tiellään maailmassa uuden sukupolven aikana.
Saksojen yhdistymisen jälkeen maailma on muuttunut hyvin erilaiseksi.Maailmassa tullaan toimeen rauhanomaisilla neuvotteluilla eikä muusta maailmasta eristäytymällä.
Itse pidän tätä historian käännekohtaa maailmanlaajuisestikin tärkeänä ja iloitsen siitä, että maailmassa katsotaan tätä muutosta hyvällä tulevaisuuden kannalta. Menneet on jätetty taakse ja katseet on suunnattu eteenpäin.
ps.Suomen ulkoministeriö on hoitanut hommansa tässäkin asiassa mielestäni erittäin mallikkaasti.
Hyvä Alex ja muu ulkoministeriö!
http://news.yahoo.com/s/ap/20091110/ap_on_go_pr_wh/us_us_afghanistan
Tämä on ja oli hyvin ennakoitavissa, että Obama lähettää lisää joukkoja...
Ainoa avoin kysymys enää, paljonko niitä lähetetään...
...sekä monellako Suomi osallistuu "peesauspolitiikan" puitteissa.
Sorry Alex, ymmärrän hyvin jos et heitä kommenttiani blogiisi, sillä se ei liity Berliinimuuri juttuun !
Vähän aikaa sitten laitoin tavallisten Afghaanien toiveen blogiisi.
Tämä IRIN News juttu:
Afghanistan : Top Five Humanitarian Needs kuvaa 3 Afghanistan expertin melipiteen, joka mielestäni tukee tuota pienellä äänelläni kirjoitettua viestiä.
C:UsersRitvaDesktopIRIN Asia Asia Afghanistan AFGHANISTAN Top five humanitarian needs Aid Policy Feature.mht
Seuraava lauseeni ei kuulu ylläolevaan: oma tunteeni on että nyt ollaan jaksossa :
"Afghanistan, Mission Impossible".
http://www.dailystar.com.lb/article.asp?edition_id=1&article_id=108504&categ_id=17
Muuri kuin muuri :
Ylläoleva Daily Star (Lebanon) artikkeli kuvaa hyvin niin fyysiset & psyykkiset muurit.
Maina esimerkkinä Iraq, "Berlin Wall" in Israel ja Lebanonin näkymätön muuri.
Kuten Berliinissä 20 v sitten muuri kaatui, niin ehkä myös Lähi-Idässä tavallinen kansa , politiikot ja uskonnolliset johtajat voisivat murtaa sekä fyysiset & psyykkiset muurit.
Alex kirjoittaa yllä, että EU:n "sisäinen yhtenäisyys ei ole niin hyvä kuin pitäisi... .avain on jäsenmaiden oman poliittisen tahdon ja solidaarisuuden luominen". Nyt kun EU:lle ollaan valitsemassa presidenttiä seuraavaksi 2½ vuodeksi, lienee Alexin yllä kuvaama tavoite helpommin saavutettavissa, mikäli presidentiksi valitaan henkilö, jolla on kyky yhdistää eri jäsenmaiden näkökannat tietyssä asiassa EU:n yhteiseksi näkökannaksi. Presidentin pitää siten lunastaa paikka taitavana mutta määrätietoisena johtajana, joka osaa kuuntelemalla kaikkia jäsenmaita ja EU:n organisaatioiden edustajia muodostaa uskottavan ja kaikkien jäsenmaiden hyväksymän EU:n kannan.
Työ vaatii erityisesti jatkuvaa keskusteluyhteyttä ympäri EU:ta. Myös EU-kansalaisille tällainen presidentti on uskottavampi ajamaan EU:n kansalaisten etua kuin sellainen, joka näkyy eniten kättelemässä EU:n ulkopuolisia johtajia.
EU:n uskottavuus kasvaa sisältäpäin eli mikäli EU.n johdon ymmärretään edustavan EU:n jäsenmaiden yhteistä kantaa, EU:n kansalaiset tukevat vahvemmin johtajiaan ja näin myös EU näyttäytyy vahvempana ja yhtenäisempänä tekijänä kansainvälisellä näyttämöllä. EU ei siten tarvitse presidentikseen keulakuvaa vaan henkilön, jonka ulkopuolisetkin ymmärtävät edustavan EU:n yhteistä kantaa, eikä kuvitellun niskanpäällä olevan blokin kantaa.
Toivokaamme, että espanjalaisetkin ymmärtävät, miten tärkeää on tukea EU:n uusien korkeisiin virkoihin valittujen viranhaltijoiden sekä ulkohallinnon sisäänajoa, ja mukautuvat tähän työhön puheenjohtajakaudellaan.
Erityisesti toivon, että EU:n kehitystyössä asetetaan kaksi asiaa muiden edelle:
a. EU kansalaisten elämisen laatu; ja
b. EU:n kilpailukyky,
sillä molempia tarvitsemme, jotta esim. ilmastonsuojelutavoitteillamme olisi vielä parinkymmenen vuodenkin kuluttua merkitystä.
Ritva Lehtinen sanoo edellä suoraan EU:n ja Suomen harhailuista Agfanistanissa: "Mission impossible". Siitä Lehtiselle SUURKIITOS !
Nyt olisi EU:n viimeinkin aika pohtia Exit-strategiaa ja tehdä oikeita johtopäätöksiä.
Jouni Pullille kiitos nasevasta yhteenvedosta EU:n tulevaisuuden kehitystyöstä. Itse vielä korostaisin nimenomaan taloudellisen ja tuotannollisen globaalin kilpailukyvyn vahvistamista. Siihen EU:lla on periaatteessa aivan mahtavat edellytykset verrattuna pahimpiin kilpailijoihinsa. MUTTA, mutta ne ovat vasta edellytyksiä. Ilman EU:n yhteistä tahtotilaa ja yhteisesti sovittuja tavoitteita sekä panostuksia, ovat johtajamme itse viemässä koko EU:n kolmannen luokan toimijaksi myös poliittisella sektorilla.
Mikä voima saisi EU:n johtajat ja päätoimijat keskittymään tekemään oikeita asioita, eikä vain tekemään asioita oikein ?
Aprikoi lumisateen virkistämä:
Nestor Bloggaaja h.c.
Tässä työn lomassa on ilo huomata, että Christian van Niftrik painottaa EU:n TUOTANNOLLISEN KILPAILUKYVYN merkitystä. Ylpeänä siitä, että juuri tässä Alexin blogissa on mahdollista kehittää katsantokantoja muiden muassa Christian van Niftrikin kanssa, jolla on monikymmenvuotinen, merkittävän arvokas ja mielestäni suuresti hyödynnettävissä oleva kokemus toiminnasta teollisuutemme parissa ja suomalaisen työn eduksi, positiivisesti ymmärrän, että pelimme ei ole vielä menetetty, jos toimimme heti. Tässä on Alexilla ja kumppaneilla suuri ja äärimmäisen tärkeä työ, jossa pitää ymmärtää, hyväksyä ja "pöytäkirjaan merkitä" kunkin kansakunnan vahvuudet ja heikkoudet mukisematta.
Erikoistuminen on kansallinen elinehtomme, mutta sen puitteet tulee toki sopia laajemmassa piirissä, mieluiten EU:takin laajemmassa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa mukaanlukien riskienhallinnan, Itämeren ja Pohjoisen Ulottuvuuden meille olisi helppoa ja varsin hyödyllistä panostaa yhteistyöhön Suomen ja Ruotsin välillä välittömästi yhä tiiviimmin myös akatemiatasolla ja ehdottomasti myös Norjan kanssa. Mieleeni muistuvat mm. nimet: Peter Wallensteen,. Wilhelm Agrell, Ove Bring, Hanna Ojanen, Tapani Vaahtoranta ja Johan Galtung. Ovelle terveiset, jos joku tämän vaikka Ovelle kääntäisi.
Saksojen kohdalla syy on selvä. Elintaso- ja infrastruktuuriero puoliskojen välillä oli liian suuri nopeasti kurottavaksi. Ei ollut olemassa kuin huonoja vaihtoehtoja:
1) Muurin ylläpito.
2) Muurin murtuminen ja talouden yhdentyminen, joka johti itäsaksalaisen teollisuuden nopeaan luhistumiseen. Tuotteille ei yksinkertaisesti ollut enää kysyntää eikä tuotantoteknologia pärjännyt missään suhteessa länsimaiselle.
Miten vaihtoehtoa 2 hoidettiin, oli palkkatason nosto lännen tasolle, mikä sinetöi tuhon. Seurauksena idän joukkotyöttömyys ja nuorison muutto länteen.
Se, miten pieni palkkatason olisi pitänyt olla itäteknologian hinnan laskemiseksi riittävän alas, olisi ollut toinen juttu. Nollapalkat eivät lienisi riittäneet raaka-aineita tuhlaavassa infrastruktuurissa. Yksilön olisi kuitenkin kannattanut lähteä länteen, siellä hänen tuottavuutensa ja siten palkkatasonsa olisi noussut vähintään moninkertaiseksi.
Eli tuhon aiheutti pitkäaikainen muuri ja yhteiskuntajärjestelmien ero. Ei olisi ollut välttämättä ainuttakaan tapaa yhdistää Saksoja hävittämättä Itä-Saksan teollisuutta ja taloutta.