Suurlähettiläspäivien satoa
Aamulla suurlähettiläspäivillä pitämäni puheen löydät alta. Mitä mieltä arvon blogikommentaattorit ovat?
Oli hienoa myös tavata kollegani, Ranskan ulkoministeri Bernard Kouchner. Hän piti tilaisuudessa hienon puheen, joka keskittyi EU-politiikkaan. Söin Bernardin kanssa myös työlounaan. Muistelimme yhteisiä kokemuksiamme viime elokuisesta Georgian sodasta.
Talouskriisistä kohti poliittisia kriisejä?
Hyvät kollegat ja ystävät,
olen iloinen voidessamme tavata jälleen edustustonpäällikköpäivien merkeissä. Kuluneen vuoden aikana ovat yhä useammat teistä tulleet minulle tutuiksi. Jotkut muistan ansiokkaista analyyseista. Yhä suuremman osan olen saanut myös tavata vierailuillani milloin minnekin. Kiitän kaikkia teitä panoksestanne ja tuestanne. Minun on ollut helppo toimia kokeneen verkoston varassa.
Kun puhuin tälle joukolle viime vuoden elokuussa, oli Georgian sota polttava aihe. Voimapolitiikka oli palannut Euroopan poliittiselle näyttämölle valtioiden välisen aseellisen konfliktin muodossa. Georgian sota horjutti Euroopan ulko- ja turvallisuuspoliittista asetelmaa ja synnytti epävarmuutta. Sodan vaikutus kuitenkin jäi mittakaavaltaan vieläkin suuremman ilmiön eli talouskriisin varjoon.
Tänään kysymys kuuluu – millainen poliittinen laskeuma talouslamasta seuraa? Pääteesini on, että talousmyllerrys kiihdyttää kansainvälisessä politiikassa jo alkanutta muutosta. Heijastusvaikutukset ulottuvat laajalle ja ovat merkittäviä. Toiseksi kriisi asettaa EU:n entistä haasteellisempaan asemaan. Kolmanneksi, efekti tuntuu vahvana myös omilla lähialueillamme. Muutos, turbulenssi ja riskit leimaavat Suomen ulkopolitiikan toimintaympäristöä.
* * *
Maailmantalouden vapaa pudotus on ohi. Kasvu on monin paikoin hiljalleen elpymässä. Nobelisti Paul Krugman totesi vastikään New York Timesissa, että pahimmalta vältyttiin nimenomaan valtiovallan voimakkaan väliintulon ansiosta. Laskuvarjot saatiin kuitenkin auki myös kansainvälisen yhteistyön myötä. Esimerkiksi G20-yhteistyö helpotti kriisiin vastaamista, EU:n toimintaa unohtamatta. Talouden orastavan toivon rinnalla on lisäksi nähty merkkejä kansainvälisen politiikan yhteistyöhakuisuudesta. Merkittävin piristysruiske on todennäköisesti ollut presidentti Obaman Yhdysvallat, jonka ulkopolitiikka on vahvistanut yhteistyön henkeä.
Valonpilkahduksista huolimatta kansainvälisen politiikan haastavat ajat eivät suinkaan ole takana. Ne ovat vasta edessäpäin. Talouskriisi nimittäin kiihdyttää ja syventää kansainvälisen järjestelmän rakenteellista muutosta. Tähän liittyy epävakautta ja riskejä.
Ensinnäkin talouskriisi kiihdyttää kehitystä kohti moninapaista kansainvälistä järjestelmää. Uusien voimakeskusten, ennen muuta Kiinan ja Intian, asema vahvistuu. Lama tai ei, Kiinan talouden ennustetaan tänäkin vuonna porhaltavan miltei 8 % nousuun. Intiakin kasvaa yli 5 % vauhtia. Yksinapaista maailmaa johtaneen Yhdysvaltain johtoasema vastaavasti väljentyy. Sen kasvuennuste on 2,6 % pakkasella ja velkakuorma murskaavan suuri. Taloudellinen dynamiikka keskittyy yhä enemmän Aasiaan. Tämä heijastuu myös kansainväliseen politiikkaan. Yhdysvaltain ja Kiinan keskinäissuhde on nykyään maailman tärkein valtiosuhde.
Toiseksi: globaalia hallintajärjestelmää ja siihen kuuluvia instituutioita on entistä vaikeampi rakentaa talouskriisin oloissa. Näin siitä huolimatta, että kansainvälisen järjestelmän rakennemuutos ja aidosti maailmanlaajuisten haasteiden, kuten ilmastonmuutoksen, esiinmarssi edellyttäisivät entistäkin vahvempaa hallintakykyä. Resurssit ovat nyt rajoitetummat ja poliittinen tahto horjuvampi. Instituutioiden uudistamisen ja vahvistamisen tilalle on tullut Risto Penttilän sanoin ”multilateralism light”, kevyempien ja joustavampien yhteistyöryhmittymien aika. Ne ovat olleet hyödyllisiä ja välttämättömiäkin, mutta eivät riitä täyttämään tulevaisuuden vaatiman globaalihallinnan saappaita.
Kolmanneksi: talouskriisi synnyttää uusia epävakausilmiöitä ja kärjistää entisiä maailmanlaajuisesti. Se johtaa paheneviin sosiaalisiin, humanitaarisiin ja lopulta poliittisiin ongelmiin. Maailmanpankin mukaan arviolta 53 miljoonaa ihmistä putoaa tänä vuonna absoluuttiseen köyhyyteen. Erityisesti valmiiksi heikkojen valtioiden ja ihmisryhmien asema vaikeutuu. Uhkaavin tilanne on Afrikassa. Jännitteet kasvavat ja voivat purkautua aseellisina konflikteina.
Samanaikaisesti kehittyneillä mailla on kasvaneista tarpeista huolimatta vähemmän resursseja ongelmien lievittämiseen. Lama iskee lovia budjetteihin. Talouskriisi näkyy myös sotilaallisessa ja siviilikriisinhallinnassa. Vastuunkanto vaikeutuu, puhumattakaan panostuksien lisäämisestä. Kansainvälisen yhteisön suurin testi tällä hetkellä on Afganistan. Mutta se ei ole ainoa eikä varmasti viimeinen.
Talouskriisi tuo terävämmin esiin maailmanpolitiikan kohtalonkysymykset. Kyetäänkö systeemimuutos hallitsemaan? Entä millaisin periaattein tuleva järjestelmä toimii? Ja kykeneekö se vastaamaan yhteisiin uhkiin?
Suomen tehtävänä on omien arvojensa pohjalta edesauttaa myönteisten vastausten löytymistä. Oma tulevaisuutemme riippuu siitä, muovautuuko moninapainen maailma konfliktien vai yhteistyön kautta. Yhtä tärkeää on varmistaa se, ettei tuleva järjestelmä perustu voimapolitiikkaan, blokkeihin ja protektionismiin. Sellainen maailma olisi köyhempi ja vaarallisempi, eikä se pystyisi vastaamaan vuosisatamme haasteisiin.
Suomen on kannettava vastuuta myös lisääntyvän epävakauden lievittämisestä. Ikävä kyllä vastuullisuuteen kuuluu sekin, ettemme voi valita vain helppoja ja miellyttäviä keinoja. Sotilaallinen kriisinhallinta kuuluu vastuuseen. Sen keinoin on puututtava luonteeltaan vaikeampiinkin konflikteihin, jotka leimaavat tätä päivää - ja pelkäänpä pahoin, myös tulevaisuutta. Kyse on omasta edustamme. Emme ole suojainen Impivaara.
Tietenkin talouskriisin tulehduttaman maailman on löydettävä yhdessä lääkkeet paitsi sairauden hoitoon, myös kestävään terveyteen. Tässä työssä myös YK:llä on tärkeä rooli. YK-politiikassa Suomella on sekä kunniakas rekordi että vahva valmius. Siksi haemme vaihtuvaa jäsenyyttä YK:n turvallisuusneuvostossa. Tämä hanke on globaalipolitiikkamme keskiössä.
* * *
Luin kesälomalla Charles Grantin esseen "Is Europe doomed to fail as a power?". Suosittelen samaa kaikille. Kevyttä kesälukemista se ei ole. Grant katsoo Euroopan unionin pettäneen siihen vielä 90-luvulla asetetut odotukset. Siitä ei olekaan kasvamassa maailmanpoliittista voimatekijää.
Grantin argumentti on kaksiosainen. Ensinnäkin Euroopan unionin vaikutusvallan perusta eli talous on rapautumassa. Toiseksi EU ei ole kyennyt myöskään kehittämään riittävän vahvaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja sen edellyttämiä sotilaallisia valmiuksia. EU juoksee molemmat kengännauhat auki!
Grantin EU-ruoskinta voi vaikuttaa kohtuuttomalta. Onhan unioni sentään selvinnyt kolossaalisista tehtävistä. Se on luonut pysyvän rauhan Länsi-Eurooppaan ja vakauttanut kommunismista vapautuneen Itä-Euroopan. Silti Grantin väitteet iskevät herkkään kohtaan. Entiset saavutukset eivät automaattisesti takaa EU:n relevanssia tulevassa maailmanjärjestyksessä.
Ensimmäinen huomioni onkin tämä: taantuman vain kiihdyttäessä kansainvälisen järjestelmän rakennemuutosta, on EU:n vahvistaminen ja uusi onnistuminen nyt aiempaakin eksistentiaalisempi ja kiireellisempi kysymys. Miksi? Juuri siksi, että EU:n täytyy pystyä vaikuttamaan talouskriisin kiihdyttämään muutokseen entistä voimallisemmin. Unionin täytyy varmistaa, että muutos on hallittua ja etteivät sille elintärkeät periaatteet jauhaudu muutoksen alle. Ja myös siksi, että EU.n täytyy kyetä hillitsemään talouskriisin lisäämää globaalia epävakautta niin ulkopolitiikan, kriisinhallinnan kuin kehitysyhteistyönkin keinoin. Näihin haasteisiin ei mikään jäsenmaa pysty yksin, tai edes pikkuporukassa, vastaamaan. Tarvitaan koko unionin voima.
Mutta jo toinen pointti sisältää jälleen paradoksin. Vaikka EU:n kehittämistarve on talouskriisin myötä akuutti, heikentää kriisi tämän työn edellytyksiä. Euroopan talouskasvu sakkaa pahasti. Ennuste tälle vuodelle on -4,7 %. Taantuma kääntää jäsenmaiden katseita sisäänpäin. Ruohonjuuritasolla kansallismielisyys on kasvussa ja EU:a heikentämään pyrkivät voimat nousussa. Lopputulos on pessimistinen, uudistumista pelkäävä ja vailla yhteistä tahtotilaa oleva unioni. Horisontissa ei pahimmillaan häämötä vain hitusen heikompi EU, vaan jopa eurooppalaisen yhteiskuntamallin kriisi.
EU selvisi toisen maailmansodan ja kylmän sodan jälkeisistä haasteista. Silloin painittiin kuitenkin Euroopan sarjassa. 2010-luvun suuri kysymys kuuluu, miten unioni kykenisi siirtymään seuraavalle sarjatasolle?
EU:n ulkoinen voima on perustunut kauppaan ja talouteen. Tätä kuvaa sen asema maailman suurimpana kauppapoliittisena toimijana ja kehitysavun antajana. EU:n onneksi maailman keskeisimmät haasteet, kuten ilmastonmuutos, terveysuhat ja ydinaseiden leviäminen ovat sellaisia, ettei niitä yksinkertaisesti voi ratkaista kovalla voimalla. Ne edellyttävät neuvotteluja, diplomatiaa ja koalitioiden rakennuskykyä eli juuri sitä, mitä EU on.
Varmaa on, että taloudellinen ja yhteiskunnallinen elinvoima on jatkossakin EU:n kansainvälisen vaikutusvallan fundamentti. Kaiken lähtökohtana ovat siten hyvin tehdyt kotiläksyt. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea EU:n talouden elinkyvyn ja sosiaalisen koheesion varmistamista. Ellei unionin malli pärjää edes kotimarkkinoilla, ei siitä ole vientituotteeksikaan. Jos EU onnistuu, paranevat myös sen ulkopolitiikan edellytykset. Ellei, seisoo ulkopolitiikkakin savijaloilla.
Vaikkei EU:sta tulisikaan klassista suurvaltaa, olisi siitä tultava vahva ja monipuolinen toimija kansainväliselle areenalle. Tällöin sen tulee kyetä vastaamaan mitä erilaisimpiin haasteisiin. Siksi kauppapolitiikka ja kehitysyhteistyö eivät riitä, vaan EU:n on rakennettava myös vahva ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Tämän ennakkoehtona on Lissabonin sopimuksen voimaantulo. Mikäli siinä onnistutaan, tulee EU:n tavoitella kolmea asiaa: vahvaa presidenttiä, vahvaa ulkoministeriä ja vahvaa ulkosuhdehallintoa. Niiden avulla unionin ulkopoliittinen vahvistuminen saa uuden sysäyksen. Tämän aikaansaaminen on edessä olevan syksyn tärkein tavoite.
On silti myönnettävä, että viime kädessä EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittinen kyky ei ole riippuvainen vain institutionaalisista järjestelyistä. Tärkein tekijä on lopulta poliittinen tahto tai sen puute. Vahvatkaan rakenteet eivät auta, ellei EU:n piirissä ole yhtenäistä näkemystä ja sen myötä halua vaikuttaa. Toistaiseksi jäsenmaiden erilainen sijainti ja erilaiset turvallisuuspoliittiset kulttuurit heikentävät yhteisen toiminnan edellytyksiä. Tämän muuttamiseksi ei ole pikakonsteja. Koko Euroopan laajuisen turvallisuuspoliittisen keskustelun syntyminen todennäköisesti hitsaisi jäsenmaita paremmin yhteen.
EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen identiteetin ja kapasiteetin rakentaminen on kestänyt yli kaksi vuosikymmentä. Löysät on otettu pois. Edessä on yhä suurempien kynnysten ylittäminen.
* * *
Talouskriisi varjostaa voimallisesti Suomen lähialueita. Se luo epävarmuutta ja vaikeuttaa kehitysnäkymiä niin idässä kuin etelässä.
Venäjän talouteen kriisi on tuonut siperialaista säätä. Naapurimme talouden ennustetaan laskevan tänä vuonna yli 8 prosenttia. Näin siitä huolimatta, että öljyn hinta on jo noussut parin vuoden takaiselle tasolle. Pakkanen iskee luihin ja ytimiin. Valtiontalous on kääntynyt vahvan alijäämäiseksi. Ja ennen kaikkea Venäjän talouden rakennemuutos pakenee kohti horisonttia.
Meille Venäjän talousahdinko on yksiselitteisen huono uutinen. Venäjän kasvu ei ole tasapainottamassa länsitaantumaa ja kiskomassa Suomen taloutta ylös. Päinvastoin: kauppa vähenee, vientitulot pienenevät, transito hiipuu. Kaakkois-Suomea vain hetki sitten ahdistaneet rekkajonot ovat kuin muisto vain.
Talouskriisin poliittiset seuraukset ovat vielä käytännössä kirjoittamaton luku. Venäjä näyttää yleisesti ottaen vakaalta ja maan johdon suosio vankalta. Pohjois-Kaukasuksen järkyttävät terrori-iskut ja ihmisoikeuspuolustajien toistuvat murhat muodostavat huolestuttavan poikkeuksen tähän kuvaan. Mikäli terroriteot jatkuvat ja surmatyöt jäävät selvittämättä – huolimatta presidentti Medvedevin selvistä kannanotoista – eivät ne voi olla herättämättä vakavia kysymyksiä Venäjän tilanteesta.
Kriisin ulkopoliittinen kuvaruutu on rakeinen. Vahvempi keskusteluyhteys, yhteisymmärrys strategisten ydinaseiden vähentämisestä ja yhteinen huoli esimerkiksi Afganistanista ovat tuoneet Venäjää ja Yhdysvaltoja lähemmäs toisiaan. Venäjän ja Naton suhteetkin on otettu pois pakkasesta. Talouskriisi on ajanut Venäjänkin hakemaan yhteistyötä.
Mutta huolta herättävistä piirteistäkään ei ole pulaa. Ensinnäkin Venäjän naapurisuhteita leimaavat jännitteet yhä useampien maiden kanssa. Tämä näkyy toistuvina kiistoina ja syytöksinä etupiiripolitiikasta. Toinen murhe on Venäjän WTO-jäsenyysprosessin mutkistuminen ja pitkittyminen. Ja kolmanneksi: talouskriisi ei ole tuonut Venäjää ja EU:ta lähemmäs. Pikemminkin suhteen ongelmat ovat jähmettyneet pysyväisluontoisiksi.
EU:n ja Venäjän nihkeä suhdekehitys on tämän päivän Euroopan suuri paradoksi. EU on Venäjän paras kuviteltavissa oleva naapuri. Se on vakaa ja vauras kauppakumppani, jonka suunnasta Venäjään ei voi villeimmässäkään mielikuvituksessa kohdistua minkäänlaista turvallisuusuhkaa.
EU:n jäsenenä Suomi on jatkossakin sitoutunut unionin ja Venäjän välisten suhteiden vahvistamiseen. Valtioneuvoston tuore Venäjä-ohjelma on tämän työn massiivinen manuaali. Me käännämme kaikki kivet löytääksemme toimivia keinoja, joiden kautta suhteet kehittyisivät myönteisesti, oli sitten kyse politiikasta, kaupasta tai vaikkapa viisumeista. Mutta on tunnustettava, etteivät näkymät ole lupaavat ilman, että myös Venäjä tulee projektiin mukaan 2000-luvun Euroopan hengessä.
Talouskriisin toinen lähivarjostuma ovat Baltian maat. Niissä voidaan puhua jo talousromahduksesta. Tämä uhka on meille kaikkea muuta kuin kuriositeetti. Baltikums sak är vår.
Viro, Latvia ja Liettua ovat 1990- ja 2000-luvun menestystarinoita. Ne ravistivat pakkovallan kaavun nopeasti yltään ja palasivat eurooppalaisille juurilleen liittyen sekä EU:iin että Natoon. Niiden asema vahvistui. Nopea talouskasvu siivitti tulevaisuudenuskoa ja kasvatti itseluottamusta. Baltian menestys hyödytti myös Suomea.
Nyt Baltian maiden talous on supistumassa kaksinumeroisin luvuin. Sen sijaan työttömyys, köyhyys ja rikollisuus ovat kasvusuunnassa. Varjot vielä pitenevät syksyllä kun lämmityskausi alkaa ja alkuvuodesta työttömäksi jääneet putoavat korvausten ulkopuolelle. Vuosi 2009 merkitsee Virolle, Latvialle ja Liettualle taloudellista talvisotaa. Se asettaa yhteiskunnat testiin. On tärkeää, että Baltian maat kykenisivät vakaina pysyen selviämään ja löytämään uuden menestysreseptin.
Mitä voimme tehdä? Suora avustaminen on yksi keino. Pohjoismaat, Suomi mukaan lukien, osallistuvat yhteensä 1,8 miljardilla eurolla avustusoperaatioon Latviassa. Ulkopolitiikan sektorilla pidän tärkeänä Baltian ja Pohjoismaiden yhteistyömekanismien ja ryhmäidentiteetin vahvistamista. Viro, Latvia ja Liettua ovat meille tärkeitä EU-kumppaneita ja luonteva osa pohjoiseurooppalaista maaryhmää. Myös kahdenväliset suhteet kaipaavat tiivistämistä. Olen osaltani koettanut parantaa tilannetta tekemällä keväällä ulkoministerivierailut Latviaan ja Liettuaan, jälkimmäiseen peräti 9 vuoden tauon jälkeen.
Lokakuussa hyväksyttävä EU:n Itämeri-strategia saapuu keskelle ristiaallokkoa. Kriisin oloissa sen taloudellinen pohja on hyllyvä. Mutta se tulee nähdä uuden nousun perustana. Nyt jos koskaan tarvitsemme Itämeren alueella uutta aktiivista verkottumista ja kasvua hakevaa strategiaa.
* * *
Ulkoasiainministeriön vastuulla on kuunnella maailmanpolitiikan pulssia herkällä korvalla ja hakea Suomelle kulkukelpoista polkua kaikissa maasto- ja sääolosuhteissa. Tätä työtä ei kukaan muu kuin UM suomalaisten puolesta tee. Onnistuaksemme meidän on kuitenkin jatkuvasti kehitettävä itseämme. Haluan jatkossa panostaa erityisesti kolmeen parannettavaan ulottuvuuteen: johtamiseen, avoimuuteen ja raportointiin.
Olen kohdannut niin ministeriössä kuin edustustoissammekin mittaamattoman määrän hyvää ammattitaitoa, tinkimätöntä vastuuntuntoa ja ihailtavaa asennetta. Ja nimenomaan kaikissa eri tehtävissä, oli sitten kyse vahtimestarista, viisumivirkailijasta, sihteeristä tai suurlähettiläästä. Meillä ei ole toissijaisia töitä tai tekijöitä. Jokaisen panos vaikuttaa ja on välttämätön. Koko henkilökuntamme ansaitseekin tulla johdetuksi hyvin: tavoitteellisesti, kannustavasti ja arvostavasti. Johtamiskoulutukseen on viime vuosina panostettu. Jatkossa panostetaan myös sen tuloksiin. Johtamisosaaminen, myös henkilöjohtaminen, tulee olemaan erityisen merkittävä kriteeri.
Ulkoministeriö on osa suomalaista yhteiskuntaa, ei erillinen salaisuuksien saareke. Olemme etuoikeutettuja, mutta vain siinä mielessä, että meillä on runsain mitoin tietämystä ja kokemusta kansainvälisestä politiikasta. Samalla meillä on velvollisuus jakaa omastamme. Siksi kannustan kaikkia osaajiamme osallistumaan suomalaiseen keskusteluun yhä aktiivisemmin. Näin kansallinen debattimme on monipuolisempi ja paremmin informoitu. Kuuntelen mieluummin osaavaa UM:n virkamiestä kuin päivystävää dosenttia. Merikasarmin ikkunoiden tulee pysyä avoimina ympäröivään maailmaan.
Kolmas tärkeä hanke on raportoinnin kehittäminen. Terävä analyysi on onnistuneen ulkopolitiikan ehto. Se haistaa nousevat mahdollisuudet ja kuulee junan tulon ajoissa. Vahva raportointi ei ole vain oikea-aikaisia tietoja. Se on aina myös rohkeutta esittää omia arvioita ja ehdotuksia. Tällaisen raportoinnin tulee vastaavasti johtaa palautteeseen, keskusteluun ja toimenpiteisiin. Korostan - ei siis kurinpitotoimenpiteisiin!
Tässä hengessä päätän puheeni jälleen tehtävänantoon. Pyydän kultakin edustustonpäälliköltä tiivistä arviota talouskriisin kansainvälispoliittisista vaikutuksista ja ajatuksia Suomen suunnasta tässä myräkässä. Näkökulma voi luonnollisesti painottua oman asemapaikan olosuhteisiin. Aikaa on kolme viikkoa. Enkä kavahda toisinajattelua, vaan suorastaan pyydän sitä!
Toivotan työn iloa ja menestystä!
18 kommenttia
Voihan Venäjä !
Putinia itseään mukaillen, Venäjä on rikas maa, jossa asuu köyhä kansa. Tiettävästi hän itsekin joutui hetken ajamaan taksia Pietarissa...
Se...kuinkahan rikkaus ja kansa saadaan lomittumaan, on aina ollut ongelmallista. Ei ainakaan tempoilevalla yksityistetään ja valtiollistetaan, rosvot "linnaan" ja intellektuellit Siperiaan -politiikalla.
Jeltsinin aikana näytti hetken, että jospa sittenkin...mutta eipä sittenkään.
Liikaa mairittelua välttäen puheen voi vaivattomuudella allekirjoittaa. Kekkoslaisen viisauden mukaan kansallisten etunäkökohtien turvaamiseksi Suomen on syytä olla aktiivinen kannaltamme keskeisissä kysymyksissä.
Meneekö ja suurlähettiläiden tonteille, mutta tässä en nyt malta olla muistuttamasta pienimuotoisesta väittelystä, jonka tohtori Stubbin kanssa kävimme eräässä ostoskeskuksessa eurovaalien 2004 alla Baltian maiden höyhenenkeveistä veroasteista. Usko verokilpailulla saavutettavan talouskasvun lyhytnäköisyydestä on talouskriisin tuoksinassa ainoastaan vahvistunut. Pienet tuloerot ovat vakaan yhteiskunnan paras turvatakuu.
Krugman on kirjoissaan saarnannut reippaidenkin devalvaatioiden puolesta talouskriisiin ajautuneiden valtioiden pelastajana. Ruotsin porhallusta katsoessa näkemystä ei välttämättä voi tuomita tyystin vanhentuneeksi. Mikään maailmanlaajuinen lääke se ei tietenkään ole.
Talouspolitiikka on kääntymässä politiikkataloudeksi. Ilmastomuutos ei armahda ahneuteen keskittynyttä ihmistä. Itsekkyys vaihtuu toiset kanssakulkijat huomioivaksi ja kulutustottumuksensa uudelleen koordinoivaksi vastuunkantajaksi. Tämä on uusglobaali argumentti elämän jatkumisen puolesta planeetalla nimeltään Tellus.
”Siksi kauppapolitiikka ja kehitysyhteistyö eivät riitä, vaan EU:n on rakennettava myös vahva ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka.”
Eurooppa on maanosa, jossa on monia valtiota ja kansoja, useilla on pitkä oma historiansa. Mistä löytyy se yhtenäisyys ja yksimielisyys, joka pitää Euroopan liittovaltion kasassa? Kuten jo aiemminkin olen todennut, tätä Eurooppa ”yhden hallinnon alle” ovat yrittäneet natsisaksa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen imperialistinen diktatuurikommunistinen Neuvostoliitto Itä-Euroopassa. Mihin EU tarvitsee vahvaa armeijaa? Miellyttääkö EU:n ulkopolitiikka kaikkia jäsenmaita? Onko se edes hyväksi kaikille eri Euroopan kansallisuuksille? Viekö EU:n ulkopolitiikka Suomen syvemmälle maailman kriisejä, mistä nyt on jo erimielisyyttä muissa kriisijoukoissa?
Yhdysvallat muodostuu eri etnisten ja sosiaalisten, eri maanosien siirtolaisista, lyhyen muutaman sadan vuoden takaisesta historiasta. Käytän sanaa ”sulatusuunihistoria”. Ihmiset lähtivät etsimään parempaa tulevaisuutta. Se, että löytyikö unelma, näemme nyt miten yli 300 miljoonaa ihmistä asuttaa Yhdysvaltoja. Paljon parjattu maa Euroopassa, mutta sinne vain edelleen siirtolaisia pyrkii unelmaansa etsimään. Tämä ei ole Euroopan historiaa. Euroopan kansoilla on pitempi historia.
Eurooppa synnytti kaksi maailmansotaa. Mitä synnyttää EU:n ”ulko- ja turvallisuuspolitiikka” mahdollisella armeijallaan? Onko EU:n sisällä todella rauhallista? Espanja- Baskimaa, Ranskan mellakat, Italian mafia, Englanti alistumassa sharialakiin? Yhdysvaltoja tarvittiin Euroopan paloja sammuttamaan. Pitääkseen Euroopan demokraattisena maanosana, siihen Eurooppa tarvitsee edelleen Yhdysvaltojen apua.
EU:lle käy tulevaisuudessa, kuten kävi entiselle Jugoslavialle. Keinotekoinen liitovaltio ei yhtenäisyyttä rakenna. Siksi Eurooppa tarvitsee itsenäisiä valtiota, jotka itsenäisesti tulevat toistensa kanssa kansainvälisesti toimeen. Ei poliittisella pakkoliitoksella.
Toivottavasti en ole vielä persona non grata ;)
Täytyy ihmetellä että Stubbilla oli noin pitkä kirjoitus :) Minä itse hieman petyin tänään Turussa, kun menin Cafe Braheen kävelykadulle Turussa eikä siellä ollut mitään. Se olikin Cafe Brahessa Hansassa Thalian nurkilla (jälkiviisas tai sitten ei). Harmitti kyllä mutta ei se mitään, ensi kerralla sitten enemmän kysymyksiä.
1. Mikä on Suomen tavoite Afganistanissa ? Koska tavoite on saavutettu ? Mielestäni reilut kysymykset ulkoministerille.
2. Perustuslaki ulkopolitiikan osalta kaipaa ryhtiliikettä; ei se riitä että kuningaspari lännestä tulee Turkuun seuraamaan Ruotsin ja Venäjän fudismatsia.
Suomessa on heikko pressa mutta esmes Ruotsissa ja Venäjällä edelleen arvostetaan Suomen presidenttiä. Koska Putin viimeksi kutsui viime tipassa Matti Vanhasen kahdenkeskiseen tapaamiseen (vrt. Sotshi)? Taisi sekin "mukava tavata"-kohtaaminen Sotshissa koskea Arctic Sea-alusta, korjatkaa jos olen väärässä.
3. Ydinvoimaa tulee lisätä; toisaaalta reservivaroihin tulee käyttää ns. uusiutuvia energiamuotoja, mm. toisen sukupolven biopolttoaineet. Viimeaikaiset laajat irtisanomiset kannustavat suomalaista metsäteollisuutta anturipohjaiseeen paperinjalostukseen; mukaan voi myös liittää tutkimuksen kärjessä olevan akkuteknologian (litteät paristot ja akut yhdistettynä paperinäyttöteknologiaan).
4. Energiansäästökampanja tulee toimimaan VAIN jos sitä mainostetaan samaan tapaan kuin EU:ta. Itseä harmittaa kun kukaan ei ikinä vieraile EU-pisteessä Turun hienossa kirjastossa. Hukkaan heitettyä rahaa. Pitäisi olla
päivystäjä. EU:hun littyminen on tuonut mukanaan paljon myös EU-kriittisyyttä. Äänestin EU-vaaleissa Eija-Riittaa; muuten olen puolueiden suhteen kaikkiruokainen :) Kokoomus saa kyllä propsit jalkautumisesta mutta maanantain tiedotus meni persiilleen. Varsinais-Suomen kokoomuksen sivuilla ei mainittu Cafe Brahen tilaisuutta (Kanerva ja Nepponen). Menin kävelykadun Cafe Braheen, vaikka tilaisuus olisi ollutkin Thaliaa vastapäätä. Kokoomuksen V-S-sivuilla koko tapahtumaa ei mainittu, joten ajattelin että se oli peruttu.
No, ei se mitään, seuraavalla kerralla sitten. Viimeksi olin seuraamassa hallituksen energia- ja ilmastopoliittista linjausta, puhujana mm. ympmin Paula Lehtomäki. Toivoisin, että esimerkiksi Eurooppatiedotus Suomessa (huom Alex Stubb) järjestäisi kuulemistilauuksia ennen Köpiksen joulukuista ilmastokokousta.
Kiina ja USA sekä meidän kannalta tärkeä Venäjä on saatava
mukaan, muutenhan tuo koko kokous on vain pierunpärinää.
HS järjesti kilpailun sadalle suomalaiselle, jotka
syyskuun lopussa savat ottaa osaa ilmastoaihetta
ksokevaan tapaamiseen. Toivon itse, että siitä tulisi
myös energiapoliittinen tapaaminen. Jos minut valitaan,
aion myös ehdottaa eduskunnan koon rajoittamista sataan
kansanedustajaan.
Ja jos pääsen mukaan, aion kysyä sähköautoilun
verotuksesta ja ns. toisen sukupolven biopoltto-
aineiden tukemisesta (verotus siinäkin), jonka ei
pitäisi niin paljon verottaa syömäkelpoista viljaa.
Ns. "grassoline"...
TN
Hienoa Alex !
En ole vähään aikaan seurannuyt blogjesi (väsyin) mutta tällaista anlyyttisyyttä Suomen ulkoministeriltä kaivataan !
Mielestäni tuo EU:n vakavaraisuus tms kiteerti on ihan peestä, Saksa ja Ranskahan rikkoivat sitä kilvan jossain vaiheessa. Hauskaa on myös arcvailu, kuuluuko Kazakstan Eurooppaam (olihan se Suone kera EM-karsintalohkossa fudiksessa).
No, asiaan, mielestäni EU:n tärkeimpiä (päätettäviä) asioita lähitulevaisuudessa ovat työlupakriteerit
ja työllisyyspolitiikka, tekijänoikeudet, järjestäytynyt
rikollisuus (sisältää terrorismin), väestön vanheneminen
ja aluepolitiikka. Viimeinen ei koske vain Suomea vaan
koko Eurooppaa.
TN
Hyvä ministeri Alex,
¨
Katsauksesi kiteyttää Suomen ulkopoliittista tilannetta tavalla, joka kiinnostuneelle maallikolle antaa selkeää, tiivistä tietoa.
Läpi koko katsauksen kulkee punaisenana lankana ulkopolitiikan ja talouden välinen tiivis yhteys tavalla, joka jo ikääntynyttä tarkkailijaa saattaa hämmästyttää. Menneinä vuosikymmeninä vaikutti siltä, että ideologinen sisältö näytteli paljon suurempaa osaa diplomaattisissa ympyröissä.
Tietysti talouspolitiikka on aina ollut elimellinen osa ulkopolitiikkaa myös Suomessa, ajatellaanpa vaikka presidentti Kekkosen ja vuorineuvosten yhteistyötä Venäjän politiikassa ja muidenkin presidenttien valtiovierailujen kauppavaltuuskuntia.
Ministeri Alexinpuhe on selkeä esimerkki siitä, miten talous- ja ulkopolitiikan lonkerot ovat niin tiiviisti kietoutuneet toisiinsa, että niitä on lähes mahdoton erottaa toisistaan, tuskin edes käsitteitä.
Käsite "multilateralism light" on ainakin minulle uusi.Jos se on nykypäivää, mahdollisuudet hallita globaalia talouskenttää ovat siis pienenemässä. Miten tätä kehitystä voisi korjata?
Hyvältä ei näytä sekään, että niin Venäjän kuin Baltian maidenkin, siis naapurimaittemme, talous luisiuu alamäkeä. Sieltäkään päin ei siis aurinko paista Suomen suuntaan. Kaasuputken suunnittelu Suomenlahdelle ilmeisesti etenee kaikessa hiljaisuudessa, sanovat suomalaiset ja ruotsalaiset mitä tahansa. Tähän keskusteluun kaivataan avoimuutta.
Ministeri Alex selkeästi näkee suomalaisten Afganistanissa oleskelun moraalisesti ja diplomaattisesti perusteltuna. Itse en usko, että Suomi ( eivätkä muutkaan länsimaat) saa mitään tulosta ponnisteluilleen. Lyhyesti, tilanne siellä ei muutu.Turha potkia tutkainta vastaan.
Vielä kerran, Alexin puhe on kattava, ansiokas ja ymmärrettävä, myös ns. tavalliselle lukijalle.
Erityisen selväksi tuli se seikka, että aatteellinen puoli diplomatiassa on entistä enemmän historiaa. Vai onkohan sitä näissä kuvioissa koskaan niin runsaasti ollutkaan? Diplomatia taitaa olla yleensäkin hyvin pragmaattista. Ja sielläkin voimakkaimmalla äänellä puhuu raha.
Kiitos mahdollisuudesta lukea tämä linjapuhe. Useita oikeita oivalluksia ja myös raikasta sekä suoraa puhetta. Ohjauksen ja vahvan motivaation nostaminen maamme etuvartijoiden keskuudessa on ensiarvoisen tärkeää.
Pelkään pahoin (mielelläni olen väärässä), että EU koki perustavaa laatua olevan takaiskun, kun se ei pystynyt päättämään Lissabonin sopimuksesta ja ratifioida sitä. Globaali talouskriisi syöksi EU:n niin talous- kuin poliittisestikin vapaaseen pudotukseen, jolle ei vielä kukaan uskalla ennustaa taitekohtaa.
Nyt olisi EU:n johtajien "otettava itseään niskasta" kiinni ja vietävä lävitse monet talouskehitystä hidastavien esteiden poistot. Lissabonin sopimuksen hyväksyminen on MUST, mikäli halutaan EU:n pysyvän merkittävänä kansainvälisenä toimijana. Oudon hiljaista vain on "Lissabonin" rintamalla. Onko toivo jo heitetty ?
Kummallista ulkoministerimme linjapuheessa oli Kiinan ja Intian osalta totaalisesti puuttuvat linjaukset. Juuri kasvavien talousmahtien (ja poliittisten) kanssahan Suomen olisi työskenneltävä kaikilla rintamilla, niiin diplomatian, talouselämän kuin kulttuurin osalla. Näitä tulevaisuuden kannalta avainasioita ulkoministerimme ei analysoi tarkemmin , eikä kerro, miten käskyttää organisaatiotaan toimimaan juuri tulevien taloustiikerien kanssa. Outoa.
Toinen kehittämisen alue, olisi mielestäni asioiden priorisointi. Vielä voimakkaammin toivosin UM:n ajavan nimenomaan oman maamme etuja globaalissa talouskentässä. Miten oikein ulkomaankauppaministeri ja ulkoministeri työskentelevän rinnan ? Se ei oikein tästä puheesta selviä.
Työtä riittää. Siinä ulkoministerimme on aivan oikeassa.
Tuumi aamutuimaan,
Nestor Bloggaaja h.c.
UM:n omaehtoinen sisäinen kehittäminen:
"Kolmas tärkeä hanke on raportoinnin kehittäminen. Terävä analyysi on onnistuneen ulkopolitiikan ehto. Se haistaa nousevat mahdollisuudet ja kuulee junan tulon ajoissa. Vahva raportointi ei ole vain oikea-aikaisia tietoja. Se on aina myös rohkeutta esittää omia arvioita ja ehdotuksia."
Hyvin sanottu. Asiat halki viiltävä analyysi on se tuote, tieto on vain sen raaka-aine.
Perinteisesti ja byrokraattisesti alaiset ovat vain välittäneet tietoa ylöspäin, mutta joskus onnistuneet viilaamaan pilkkuja kohdilleen tyyliin ...armoa, ei Siperiaan... tai ...armoa ei, Siperiaan...
Ajattelu ja päätäntä sitten ovat kuuluneet kulloisellekin päättäjälle.
Kuinka vanhat "hauvat" oppivat uusia "aksentteja", kun niitä näin kyhnyttää korvien takaa älynystyröistä, jää jatkossa nähtäväksi...
Parempi hyvä ja luettava yhteenveto kuin kilokaupalla tekstiä.
Christian van osui yllä oleelliseen:
Kiina-Intia ja eritoten Kiina-USA -akseli vaativat seuraavassa linjavedossa syvällisemmän analyysin ja ihan käytännön toimiakin.
Lisäksi:
NATO-EU -puitteissa Baltia kohentuu ennenpitkää ikäänkuin itsestään, jos sisäpolitiikat pysyvät kasassa.
Venäjä on ongelmallisempi, koska se - kuulumatta oikeastaan vielä mihinkään - hakee edelleenkin paikkaansa post-soviet maailmasta.
Ministerin analyyttisyydessä on aika isoja puutteita erityisesti Venäjän suhteen. Kirjoitatte, että
"EU on Venäjän paras kuviteltavissa oleva naapuri. Se on vakaa ja vauras kauppakumppani, jonka suunnasta Venäjään ei voi villeimmässäkään mielikuvituksessa kohdistua minkäänlaista turvallisuusuhkaa."
Vanhoja haavoja on hivenen vaikea parantaa, ja Venäjällä ne ovat paljon syvemmällä kuin vaikkapa meillä Suomessa. Nimenomaan Euroopasta ovat tulleet napoleonit ja hitlerit, ja tälläkin hetkellä Euroopassa on mahtavat asevoimat ydinaseineen. Natsismi on jälleen nousussa sydän-Euroopassa, ohjuskilpiä nousee Eurooppaan, Naton joukot liikkuvat maalla ja merellä - tietenkin Euroopan laitamilla...
Kuuluuko politiikkaan todella näin täydellinen toisen, "vieraan" näkökulman ymmärtämättömyys? Vai yritetäänkö meille jälleen ylhäältä päin vakuuttaa, että meidän (Euroopan) asevoimat ovat niitä hyviä ja Venäjän asevoimat pahoja?
Alexin puheen kulminaatio on, että horisontissa voi pahimmillaan häämöttää ”jopa eurooppalaisen yhteiskuntamallin kriisi”. Kyse ei ole hätiköidystä johtopäätöksestä tai liioittelusta vaan osaavasta tulevaisuuden riskien tunnistamisesta ja keinovalikoiman peräänkuuluttamisesta näiden riskien välttämiseksi. Mm. Kiina, Intia ja Brasilia omaavat jatkossa merkittävän osan päätäntävallasta kansainvälisen järjestelmän rakennemuutoksen suhteen. Demokratian ja ihmisoikeuksien suhteen, mukaan lukien suvaitsevuuden ja yleisen turvallisuuden sekä tasa-arvon, tilanne on niin Kiinassa kuin Brasiliassa ja Intiassakin huomattavasti heikommalla tasolla kuin meillä EU:ssa. USA:n merkityksen vähetessä on luonnollista, että EU:lta vaaditaan yhä suurempaa panosta ja varmaa otetta kv. järjestelmän rakennemuutoksessa varsinkin kun huomioidaan, että Kiinan, Brasilian ja Intian yhteiskuntajärjestelmien ja taloudenhoidon eroavaisuudet suhteessa EU:hun ovat huomattavasti merkittävämpiä ja suurempia kuin vastaavat eroavaisuudet USA:n ja EU:n välillä.
Vahva ja yhtenäinen EU voi tässä tilanteessa pärjätä, mutta tuskin yksinäiset kansallisvaltiot per se kuten Alexkin sanoo puheessaan. Tästäkin syystä Lissabonin sopimuksen toteuttaminen sisältäen EU:n jolla on vahva johto ja yhtenäinen ulkopolitiikka on ensiarvoisen tärkeää myös pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta tavoiteltaessa. Vaikka kansallisvaltiot vielä nostavatkin päätään, sopivat ne tulevaisuudessa yhä huonommin keskinäisesti toisistaan yhä enemmän riippuviin globaalin talouden erilaisiin toimijoihin oli sitten kyse klustereista, vertikaalisista tai horisontaaleista globaaleista oligopoleista, kv. avustusjärjestöistä (esim. INGOt) tai vaikkapa vain erimaalaisten kansalaisten vuorovaikutuksesta ja yhteisvaikuttamisesta internetin kautta. Globaaleja hallintaverkostoja ja -järjestelmiä kaivataan yhä enemmän, mikä tarkoittaa saman tien yhä suurempaa yhteistyötä myös eri valtioiden välillä, jotta hallintajärjestelmistä saataisiin toimivia eikä nykyisen kaltaista talouden kriisiä pääsisi syntymään niin kun tapahtui kun rahoitusoperaattoreille annettiin vapaat kädet kehittää toinen toistaan riskialttiimpia rahoitusinstrumentteja ilman de facto valvontaa.
Yhteisen turvallisuuspolitiikan aikaansaamisen edellytykseksi Alex nostaa aivan oikein yhtenäisen näkemyksen ja sen myötä halun vaikuttaa. EU:n oma yhteinen turvallisuuspolitiikka edellyttää mielestäni myös EU:n omaa yhteistä puolustusta, joka on EU:n ulkopuolisista valloista mahdollisimman riippumaton.
Alexin puheen ehkä heikoin lenkki on osio, joka käsittelee Venäjää. Tämä ei ole mielestäni mikään ihme, sillä Venäjätutkimuksemme on ollut jo pitkään liian vähäistä ja siten myös suomalainen Venäjä-tuntemus. Ns. ”kotiryssien” kautta löytyi aikoinaan vain rajallista ja perin tarkoitushakuista Venäjä-tuntemusta. Toivottavasti Ulkoministeriön Venäjä-ekspertit palautteissaan Alexille ilmaisevat rohkeasti käsityksensä talouskriisin mahdollisista sisä-, ulko- ja turvallisuuspoliittisista seuraamuksista Venäjällä. Olisin kaivannut myös edes lyhyen maininnan siitä, miten Venäjän kasvavan keskiluokan arvioidaan jatkossa käyttäytyvän ja mitä vaikutuksia sillä on Venäjän politiikkaan.
Baltian osion suhteen pitäisi mielestäni ensisijaisesti kysyä, mitä me naapurit teimme väärin viimeisen 15 vuoden aikana? Ruotsalaisilla luulisi tässä asiassa olevan kosolti tietoa, sen verran luukut auki monet ruotsalaiset rahoittajat toimivat Baltiassa. Tulevaisuuden osalta balteille voisi ehkä sanoa, että tasavero ja Porsche pihalla ei ole paras mahdollinen target.
Kaiken kaikkiaan Alexin puhe on erinomainen työpaperi, jonka jatkoksi lienee UM:n asiantuntijoiden mutkatonta kirjoittaa omia jatkopohdintojaan. Toivottavasti saamme edes osan näistä pohdinnoista tietoomme.
Kun Alex on saanut varsin kiitettävästi mielenkiintoista palautetta puheeseensa nyt jo tässä blogissa toivoisin, että saamme Alexilta jatkossa ainakin jonkinlaisen yhteenvedon siitä, minkäsuuntaisia mietteitä pohdintamme sekä myöhemmin ministeriön asiantuntijoiden kommentit ovat ulkomisterissämme nostattaneet. Tämänkin blogimerkinnän kommenteista löytyy monta kysymystä, joihin kaipaisimme hieman selvennystä, esim.:
-Heikki Liimatainen kysyy, miksi Suomen pääsy YK:n turvallisuusneuvostoon on poliittiselle johdollemme niin tärkeää;
-Christian van Niftrik kaipaa selvennystä ulkomaankauppaministerin ja ulkoministerin yhteistyökuvioihin; ja
- Esa Jokinen ihmettelee ulkopolitiikkamme täydellistä toisen, "vieraan" näkökulman ymmärtämättömyyttä.
Alexin mukaan EU:n suunnalta "Venäjään ei voi villeimmässäkään mielikuvituksessa kohdistua minkäänlaista turvallisuusuhkaa". Niin, ei varmaankaan meidän mielestä. Mutta eiköhän siitä ole vain vuoden verran kun naapurimaamme ulkoministeri lievästi sanoen meni yli laidan kommenteissaan kritisoidessaan Venäjää Georgian kriisin tiimoilta. Samassa yhteydessä varsinkin eräät EU:n Nato-maat vaativat mittavia sanktioita Venäjää kohtaan. On ehkä oivallista pitää mielessä, että myös taloudellisia uhkia voidaan kokemuksellisesti pitää turvallisuusriskeinä, niin EU:ssa kuin Venäjälläkin, vaikkeivät ne niitä läheskään aina olisikaan.
Omien heikkouksien ymmärtäminen ja hyväksyminen (esim. eräiden eurooppalaisten Venäjä-fobia) ovat edellytyksiä, jotta toisen realistisessa arvioinnissa voi onnistua. Onko Venäjä-kuvamme vieläkin näin hämärä? Christian van Niftrik osui naulan kantaan: "Työtä riittää."
Kiitos, ministeri, ajatuksia herättävästä esitelmästä. Puheenne Baltiaa käsittelevä osa tarjoa mainion mahdollisuuden pidemmänkin keskustelun alustukseksi, mutta tärkeintä on kuitenkin yhteistoiminnan tarpeen korostaminen globaalisen talouskriisin torjunnassa.
EUn tahtotilaa, yhteistyötä ja eri maiden roolia kuvaa Euroopan Neuvoston päätös 20.1.2009 jossa käsitellään Latvian tukemista lainapaketilla johon kuuluu myös asianomaiset osuudet seuraavilta Euroopan mailta: Tšekki, Tanska, Viro, Norja, Puola, Ruotsi ja Suomi. Siis Virokin on omalta puolelta auttanut Latviaa. Naljaillen voisin toistaa ministerin sanoja: Baltikums sak är var.
Parhain terveisin
Merle Pajula
Viron suurlähettiläs
Jouni Pulli nostaa tapansa mukaan oivallisesti Suomen kannalta niin talouspoliittisesti kuin poliittisestikin äärimmäisen tärkeät Venäjän ja Baltian fokukseen.
Baltian maiden kehitys on ymmärrettävä, "liian paljon, liian nopeasti", oli näiden maiden kasvun punaisen lanka. Nyt vasta ollaan vähitellen pääsemässä "päiväjärjestykseen", eli niiden kansantalouksien kehityshistorian oikeaan kohtaan ja vauhtiin. Maiden kansantaloudet natisevat, mutta uskon kyllä naapureittemme selviävän. Joustavuus on heille itsestään selvyyttä, toisin kuin meillä Suomessa, jossa olemme aivan liian paljon päässeet nauttimaan kansantalouden kukoistuksesta. Sen mukana joustavuutemme ja kykymme selviytyä vähemmällä on heikentynyt vakavasti.
Venäjän osalta näkyvyys on todellakin surkea tänään. Siksi oletan valtiovaltamme edustajien paneutuvan aiempaa suuremmalla tarmolla, laajuudella ja syvyydellä Venäjän asioihin: Eikä vain Helsingistä käsin, vaan nimenomaan Venäjällä, sen suurissa kasvukeskusksissa, mutta myös syvällä sen maaseudulla. Venäjälle on kommunismin jälkeen noussut ja kasvanut mittava keskiluokka, jonka käyttäytymismalleja jo ansaitun elintason kriisiytyessä on meille toistaiseksi arvoitus.
Informaation monipuolisuus, syvyys ja analyyttisyys ovat meille MUST, mikäli haluamme tietää enemmän Venäjän reaalitalouden ja poliittisen kentän tilasta faktatietoa.
Minusta olisi tragikoomista joutua samaan tilanteeseen kuin Neuvostoliiton hajotessa. Suurin ns. Venäjän tuntijamaa joutui yllätetyksi housut kintuissa". Nyt Suomen edustajilla on uusi mahdollisuus lunastaa Venäjän tuntijan mantteli EU:ssa. Ettei vain käy niin, että saksalaiset kertovat meille, "missä siellä Venäjän aroilla mennään".
Mietti,
Nestor Bloggaaja h.c.
Venäjä-asiantuntijoiden viljelemä sanonta, ettei Venäjää voi ymmärtää, on ihan väärä.
Kyllä Venäjää pitää voida ymmärtää siinä kuin Kiinaa, Intiaa, USA:aa jne. maita ymmärretään ihan riittävän hyvin rationaalisen ulko- ja kauppapolitiikan harjoittamiseksi.
Ihan jokainen maa - Suomikin - on myös mentaalinen olotila, eikä Venäjän irrationaalisuutta pidä sillä puolustella, kun niin ei tehdä muidenkaan osalta.
Suomi ei ole venäjä-asiantuntija vaan vaikenija ja alistuja.
Neuvostovastaisuus päivitettynä tarkoittaa venäjä/russofobiaa.
Stubb on epäonnistunut tai luovuttanut pyrkimyksessään saada poliittista ja sotilaallista turvaa Suomelle. Nato-jäsenyydestä ei puhuta. Aivan kuin aikaa olisi maailman tappiin asti.
Niin ei ole. Ryssänkieltä taitavat voivat lukea alla olevasta linkistä, kuinka venäjä kehittelee aivan eri luokan konfliktia Ukrainan kanssa kuin Geogiassa tapahtui vuosi sitten.
Herra ministeri jatkaa linjallaan, eikä piilottele korttejaan. Haluatte avoimesti EU:sta suurvallan, joka tarvitsee myös voimakkaan militaarisen ulottuvuuden. Kysymys kuuluukin, mistä suurvallalle vihollinen? Muuten voimakas vallan keskittäminen ei onnistu. Lissabonin sopimus tekee kyllä myyräntyötään demokratiaa vastaan, mutta on kovin laimea kuitenkin suurvallalle.
Herra ministeri, olen tiedustellut useaan otteeseen, miksi YK:n turvallisuusneuvostoon pääsy on Suomelle niin tärkeä? Se on jopa "globaalipolitiikan keskiössä" tällä hetkellä. Mehän joudumme Lissabonin sopimuksen mukaan keskustelemaan aina EU:n kanssa päätöksistämme, jos pääsemme turvallisuusneuvostoon. Mielestäni tämä olisi blogimerkinnän arvoinen aihe.