Puhe Venäjästä

Kävin tänään puhumassa Suomi Areena-tilaisuudessa Porissa.

450-vuotisjuhlaansa viettävä Pori näytti taas parhaita puoliaan. Kaunis, aurinkoinen kaupunki.

Pidin puheen Venäjästä suurvaltana. Puhe löytyy tuosta alta. Kuulisin mielelläni arvon blogikommentaattoreiden näkemyksiä puheesta.

Matkalla Poriin ja takaisin keskustelin myös Javier Solanan ja Saksan ulkoministerin, Frank-Walter Steinmeierin kanssa. Aiheena Georgia.

Lisäksi tapasin Latvian presidentin Valdis Zatlersin.

---

Venäjä suurvaltana –keskustelu: ulkoasiainministeri Alexander Stubbin puheenvuoro Porin kaupungin 450- vuotisjuhlaseminaarissa

Keskustelun aiheeksi on merkitty ”Venäjä suurvaltana”. Niin teema kuin ajankohtakin ovat osuneet kohdalleen. Vuoden 2008 Venäjä näyttää jälleen, 90-luvun vaikeiden vuosien jälkeen, paitsi hankkineen suurvallalle tyypillisiä voimavaroja, myös omaksuneen suurvallalle tavanomaisiksi miellettyjä toimintatapoja, itsevarmuutta ja kovuuttakin. Venäjän perinteiset suurvaltapiirteet, ydinasepotentiaali ja YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenyys, ovat saaneet seurakseen energiamahdin, taloudellisen potentiaalin sekä määrätietoisen ulkopolitiikan. Russia is back.

On kysytty, johtaako tämä kehitys kylmän sodan paluuseen, uuteen vastakkainasetteluun Venäjän ja lännen välillä? Suhtaudun ajatukseen varauksellisesti. Venäjä ei ensinnäkään ole Neuvostoliitto eikä myöskään sellaiseksi ryhtymässä. Euroopassa tilanne on myös oleellisesti muuttunut EU:n laajentumisen ja demokratian etenemisen myötä. Lisäksi kansainvälinen järjestelmä on entistä moniulotteisempi. Kiinan ja Intian nousun myötä suurvaltoja on jo kokonainen rypäs. Kansainvälisen politiikan asialista on muuttunut terrorismin, ydinaseiden leviämisen torjunnan ja ilmastonmuutoksen myötä. Historiallisia rinnastuksia tuleekin käyttää säästeliäästi.

Venäjän ulkopolitiikan aktivoituminen ja äänenpainon voimistuminen on kuitenkin tapahtunut tosiasia. Uusi ote on tullut esille eri yhteyksissä, oli sitten kyse Venäjän EU- tai Nato-suhteista, tavanomaisia aseita rajoittavasta TAE-sopimuksesta kuin vaikkapa suhteista Georgiaan. Suuntauksen taustatekijät liittyvät niin näkemykseen, haluun kuin kykyynkin. Ensinnäkin Venäjän eliitin silmälasit ovat realismin väriset. Kansainvälinen politiikka nähdään edelleen pitkälti valtioiden välisenä kilpailuna. Tässä asetelmassa Venäjästä myös halutaan tehdä uskottava suurvalta. 90-lukuun verrattuna uutta on kyky, jonka pohjana on energiavarojen tuottama taloudellinen pelivara.

Venäjän suurvaltatrendiin on liittynyt myös painokas omien ratkaisujen ja piirteiden puolustaminen. Ulkopuolelta tarjotut demokratian valmisvaatteet on Venäjällä haluttu korvata omaa tekoa olevilla mittatilauspukimilla. Kansainvälisessä keskustelussa Venäjän on ajoittain nähty liittyneen autoritaarisen kehitystien kulkijoihin, jotka ovat taloudellisen kehityksensä turvin laajemminkin haastamassa läntiset demokratiat ja näiden edustamat arvot.

Venäjän muutosta leimaa kuitenkin paradoksi. Maa on vahvistunut nopeasti, mutta kehittynyt hitaasti. Pitkän kantaman ongelmat ovat yhä ratkaisematta. Kansanterveys on heikko ja väestö vähenee kovaa vauhtia, arviolta 700000 asukkaan verran vuodessa. Oikeusvaltion hataruus ja korruption paheneminen kaipaavat vakavaa huomiota ja mittavia reformeja. Öljyn ja maakaasun myyntiin pohjaava luonnonvaratalous on yksipuolinen. Venäjän kilpailukyky on edelleen alhainen. ”Venäläistä Nokiaa” ei ole näköpiirissä eikä nousevan kustannustason maasta ole globaaliksi halpatuotantopajaksi. Kestävällä pohjalla oleva suurvalta-asema edellyttääkin melkoisen modernisaatiohaasteen voittamista.

Presidentti Medvedevin kausi on käynnistynyt jatkuvuutta ja vakautta korostavin tunnuksin. Tässä ei ole mitään ihmettelemistä. Se on linja, jonka on katsottu tuottaneen tuloksia. Jatkuvuuspolitiikalla on myös venäläisten enemmistön tuki. Silti merkkejä muutostarpeista ja haluista on ilmassa. Ei ole sattumaa, että Medvedev on tehnyt korruption kitkemisestä ja oikeusvaltion vahvistamisesta oman lippulaivaprojektinsa. Vaikka samaa viestiä on kuultu ennenkin, on Medvedev laittanut itsensä poliittisesti likoon uudella tavalla. Kyse ei ole vähäisistä asioista, vaan Venäjän perinpohjaisesta muuttamisesta.

Samalla Venäjän talousstrategiaksi on valittu hyvin kunnianhimoinen innovaatiotalouden malli. Medvedevin koodisanoja ovat innovaatiot, infrastruktuuri, instituutiot ja investoinnit. Suurvallaksi itsensä mieltävän maan ambitiotaso on väkisinkin korkea. Muiden seurailu ei riitä, vaikka jälkeeni puhuva Pekka Sutela onkin ehdottanut hieman maltillisemmin viidettä i:itä eli imitaatioita. Joka tapauksessa innovaatiotalouden rakentaminen tulee olemaan Venäjälle haaste paitsi taloustieteen, myös yhteiskunnan ja politiikan näkökulmasta. Edellytykset ovat kuitenkin olemassa. Venäjä on avoimempi ja ulkomaailmaan verkottuneempi kuin kenties koskaan historiansa aikana.

II EU –Venäjä –akselin rakentaminen

Mitä EU:n tulisi tehdä taloudessa modernisaatioon pyrkivän ja ulkopolitiikassa klassiseen realismiin pitäytyvän suurvalta-Venäjän kanssa? 90-luvulla rakennettu strateginen kumppanuus ei ole lähimainkaan yltänyt tavoitteisiinsa.

Paradoksilta ei täälläkään ole vältytty. EU:n ja Venäjän suhde on kriisiytynyt samalla, kun niiden välille on kehittynyt ennenkuulumattoman tiivis keskinäisriippuvuus. Eurooppa ei selviä ilman Venäjän energiaa eikä Venäjä ilman Euroopasta saatavia vientituloja. Yli puolet Venäjän ulkomaankaupasta tapahtuu Unionin kanssa. Molemmat tarvitsevat toisiaan: Euroopan kasvu tarvitsee Venäjän markkinoita ja raaka-aineita, Venäjän kehitys puolestaan vaatii eurooppalaisia investointeja ja osaamista.

Ristiriitojen taustalla ovat EU:n ja Venäjän erilaiset identiteetit, toimintalogiikat ja keskinäissuhteen visiot. Venäjä on suurvaltahenkinen kansallisvaltio, postmoderni EU sijaitsee puolestaan jossain valtion ja kansainvälisen järjestön välimaastossa. Kumpikaan ei ole halunnut sopeutua toisen toimintatapoihin eikä niillä myöskään ole ollut yhteensopivaa näkemystä siitä, mitä keskinäissuhteella tavoitellaan. Lisäksi Venäjän ja EU-jäsenmaiden kahdenväliset kiistat ovat vaikeuttaneet suhteen kehittymistä. Ei siis ihme, että sukset ovat välillä ristissä.

On lähdettävä siitä, ettei tilannetta voi korjata nopeasti. Vaaditaan kenties vuosien työ – poliittisen tahdon lisäksi – jotta EU:n ja Venäjän välille kyetään rakentamaan vahva ja aito kumppanuus, joka hyödyttää ja vahvistaa molempia. Sen tarkempaa tai kunnianhimoisempaa visiota ei tarvita. Tarvitaan pikemminkin toteuttamistahtoa ja sitkoa.

Koetuista vaikeuksista huolimatta juuri keskinäisriippuvuus ja Venäjän modernisaatiopyrkimys tarjoavat hyvän lähtökohdan kumppanuuden rakentamiselle. Tavoitteeseen kannattaa pyrkiä samanaikaisesti ainakin neljää reittiä pitkin.

Ensinnäkin taloudellista integraatiota tulee jatkaa. Tärkein etappi tällä tiellä on EU:n ja Venäjän välinen vapaakauppasopimus, joka on mahdollista solmia Venäjän WTO-jäsenyyden toteuduttua.

Toisekseen EU ja Venäjä tarvitsevat kattavan ja kunnianhimoisen perussopimuksen. Neuvottelut aloitettiin Brysselissä heinäkuun alussa. Sisältö on aikataulua tärkeämpää. Uuden sopimuksen kanssa tullaan elämään pitkään ja sen tulisi merkitä askelta eteenpäin. EU:n ja Venäjän tulisi löytää toimivat pelisäännöt.

Kolmas strateginen ulottuvuus on liikkumisen vapaus, mikä on ollut yksi Euroopan integraation virstanpylväistä. Viisumipakon poistaminen on EU:n ja Venäjän välillä yhteisesti sovittu pitkän aikavälin tavoite. Asiasta käydään jatkuvaa vuoropuhelua Unionin ja Venäjän välillä. Seuraava askel voisi olla viisumivapauden ehtona olevien uudistusten konkreettisempi määrittely ns. tiekartan muodossa. Viisumivapaus ei siis tule olemaan Venäjälle ilmainen lounas. Järjestelyn täytyy olla myös molemminpuolinen: se koskee niin Villeä kuin Vasiliakin.

Venäjän kanssa on ylläpidettävä myös katkeamatonta poliittista vuoropuhelua eri tasoilla. Tälle prosessille ei ole vaihtoehtoa. Se on välttämätön, jotta EU ja Venäjä voisivat hakea yhteisymmärrystä aina kun mahdollista sekä sovitella ristiriitoja silloin, kun se on tarpeen.

Presidentti Medvedevin reilun kuukauden takainen ehdotus eurooppalaisesta turvallisuussopimuksesta tarjoaa mahdollisuuden dialogin käymiseen. Se henkii myös uudenlaista ulkopolitiikan tyyliä. Kritiikin ja torjumisen sijasta Venäjä teki oman ehdotuksensa. Aloitteeseen on syytä tarttua myönteisessä ja aktiivisessa hengessä. Uudenlaisen vuoropuhelun kautta Euroopan turvallisuutta ja yhteistyötä voidaan lisätä.

Onnistuminen Venäjä-suhteissa edellyttää EU:n vahvempaa yhtenäisyyttä ja toimintakyvyn kasvua. Tässä Lissabonin sopimus astuu kuvaan – ilman sitä EU ei tule olemaan riittävän vahva.

Keskinäinen integraatio ja pyrkimys tiiviiseen poliittiseen yhteistyöhön ovat pitkäkestoisia hankkeita, täyspitkiä triathloneita. Ne eivät tuota pikavoittoja eivätkä säästä Unionia ajoittaisilta ristiriidoilta Venäjän kanssa. Parhaassa tapauksessa tuloksena on kuitenkin aikaa myöden historiallinen Eurooppa-Venäjä –yhteistyöakseli.

III Kahdenvälinen horisontti

Suomelle Venäjä on eurooppalainen naapurimaa, jonka kanssa pyritään tiiviisiin taloudellisiin suhteisiin, tuloksekkaaseen viranomaisyhteistyöhön sekä kansalaisyhteiskuntein avoimeen vuorovaikutukseen.

Venäjä-politiikkamme lähtökohta on maamme EU-jäsenyys. Näin on ollut jo yli kolmentoista vuoden ajan. Strateginen vuoropuhelu Venäjän kanssa ja vaikuttaminen tapahtuvat EU:n politiikan kautta. EU moninkertaistaa Suomen painoarvon ja mahdollisuudet, jos niitä halutaan käyttää. Suomi myös kykenee vaikuttamaan EU:n päätöksentekoon. Emme ole äänetön yhtiömies.

EU-jäsenyyden korostaminen ei merkitse kahdenvälisten suhteiden vähättelyä. Päinvastoin, hyvät bilateraalisuhteet ovat välttämättömiä, jotta ymmärrämme toinen toistamme ja voimme kehittää yhteistyötä kansalliseen päätösvaltaan kuuluvissa asioissa. Toimiva kahdenvälinen yhteys Venäjän kanssa on vahvuutemme myös Unionissa. Bilateraalisuhteet eivät kuitenkaan ole EU-politiikan vaihtoehto.

Puutullit ovat esimerkki Venäjään liittyvistä riskeistä. Ne ovat tällä hetkellä akuutein Venäjä-kysymyksemme. Venäjän päätös nostaa tulli 50 euroon kuutiolta ensi vuoden alusta lukien uhkaa metsäteollisuuttamme ja sitä kautta laajemminkin taloutta ja työllisyyttä erityisesti Itä- ja Kaakkois-Suomessa. Tuen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrysen pyrkimystä löytää Suomelle siedettävä ratkaisu. EU:n ja Venäjän väliset neuvottelut Venäjän WTO-jäsenyyden ehdoista ovat ongelmanratkaisun tärkein foorumi. Asetelma on kuitenkin vaikea eikä Moskova näytä uskovan kyyneliin.

Puutullien suunniteltu toteutuminen jättäisi todennäköisesti melkoisen jäljen paitsi talouteemme, myös mielipideilmastoomme. Samalla suomalaisten olisi kuitenkin nähtävä metsä puilta. Venäjän talouskasvu lisää hyvinvointia ja luo suomalaisille merkittäviä vienti-ja investointimahdollisuuksia. Venäläisten lisääntyvä kulutus näkyy kasvavana turismina. Suomen sijainti, myönteinen suhdepääoma ja maine antavat meille hyvät edellytykset tarttua Venäjän tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Venäjän vahvistuminen ja vaurastuminen ovat synnyttäneet Suomessa uudenlaisia heijastusvaikutuksia. Turistien ohella myös venäläiset investoijat ovat löytäneet Suomen. Tätä kiinnostusta on pidettävä ennen muuta myönteisenä, kunhan samalla pidetään huoli siitä, että myös toimintatavat vastaavat meidän normistoamme.

Samalla kun niin Venäjän tarjoamat mahdollisuudet kuin sen vaikutuksetkin ovat kasvamassa, on pidettävä huoli suomalaisesta Venäjä-osaamisesta. Merkittäviä askeleita on tapahtunut sitten EU-jäsenyyden mukanaan tuoman shokkiherätyksen. Venäjän tutkimus on saanut lisäresursseja, jotka ovat tuottaneet myös tulosta.

Venäjään liittyvissä osaamistarpeissa on kuitenkin tapahtunut myös laadullista muutosta. Yksinomaan Venäjään keskittyneiden eksperttien ja tutkijoiden lisäksi tarvitaan yhä enemmän eri alojen osaajia, jotka varsinaisen ammattitaitonsa ohella hallitsevat riittävässä määrin niin venäjän kieltä kuin kulttuuriakin. Venäjä-osaamisesta pitäisi tulla laajalle levinnyttä useiden ammattialojen arkipäivää, ei mystinen spesiaalitaito. Tähän Suomella on vielä pitkä matka eikä perille tulla pääsemään ilman mittavia panostuksia.