Onko EU valmis ottamaan uusia jäsenmaita? Tätä kysymystä pohdittiin tänään perustuslakivaliokunnassa täällä Strasbourgissa.

Pohjana keskustelulle oli allekirjoittaneen raportti unionin integraatiokyvystä, jota myös vastaanotto- tai imukyvyksi kutsutaan.

Unionin integraatiokyky määriteltiin ensimmäistä kertaan Kööpenhaminan huippukokouksessa vuonna 1993. Tuolloin todettiin, että tulisi myös huomioida ”unionin valmius ottaa vastaan uusia jäseniä samalla, kun pidetään huolta Euroopan integraation etenemisestä”.

Integraatiokyvyssä ei siis ole mitään uutta. Laajentumisia on aina edeltänyt keskustelu unionin syventämisestä.

Aihe ei ole helppo ja se herättää ristiriitaisia tunteita. Integraatiokykyä voi käyttää tarkoitushakuisesti.

On niitä, jotka vastustavat laajentumista, mutta kannattavat perustuslakia. Heidän mielestään EU ei ole valmis laajentumaan, ainakaan ennen perustuslakia.

On niitä, jotka kannattavat laajentumista, mutta vastustavat perustuslakia. Heidän mielestään EU on valmis laajentumaan jo nykysopimusten puolesta.

Sitten on niitä, jotka joko kannattavat tai vastustavat molempia. Tämän asetelman huomasi myös illan keskustelusta.

Suomelle on langennut aika jännä värisuora integraatiokyvyn määrittelyssä. On nimittäin niin, että puheenjohtajamaa Suomi on velvoitettu kirjaamaan joulukuun Euroopaa-neuvoston päätelmiin, mitä vastaanottokyvyllä oikein meinataan. Tätä pohjustaa laajentumiskomissaari Olli Rehnin raportti, joka julkaistaan 8.11.

Oma aihetta käsittelevä raporttini on nyt siis keskustelun pohjana Euroopan parlamentissa. Siitä äänestetään valiokunnassa marraskuun lopulla ja täysistunnossa joulukuussa.

Raportin poliittisesta herkkyydestä kertoo, että minut ikään kuin kutsuttiin puhutteluun ennen kuin sain raportin laadittavakseni. Asetelma Elmar Brokin toimistossa oli kuin vävyehdokkaalla konsanaan: ”Poika, ovatko aikeesi kunnialliset?”.

No, kunnialliset tai ei, niin mielestäni EU:n integraatiokyky perustuu kolmeen kysymykseen:

1. Kestääkö EU:n päätöksentekojärjestelmä laajentumista?

2. Onko unionin budjetti laajentumiskunnossa?

3. Ovatko EU:n tehtävät, esimerkiksi maatalouspolitiikka, ajantasalla?

Integraatiokyky on siis EU:n ja sen jäsenmaiden vastuulla. Hakijamailla ei ole asiassa valtaa eikä vastuuta.

Raporttini perusviesti on seuraava. Integraatiokyky ei saa olla uusi ehto laajentumiselle. Sovituista lupauksista on pidettävä kiinni. Jäsenyysneuvottelut Kroatian ja Turkin kanssa on aloitettu. Länsi-Balkanille on luvattu jäsenyysperspektiivi.

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että instituutioita, rahoitusta tai politiikka ei tarvitsisi uudistaa. EU ei ole koskaan valmis. Sitä pitää uudistaa koko ajan.

Juridisesti unioni ei itse asiassa voi laajentua pelkällä Nizzan sopimuksella. Nizzassa sovittiin, että komission kokoonpanoa on supistettava kun unionioniin tulee 28:s jäsenmaa. Eli ennen Kroatian liittymistä ”tarttis tehrä jotain”.

Perustuslaki ratkaisisi monta ongelmaa, mutta se astuu voimaan aikaisintaan vuonna 2009. Siksi monet haluavat nyt käyttää laajentumista eräänlaisena kiristyskeinona perustuslain hyväksymiseksi. Ymmärrän lähestymistavan, mutta en halua perustuslaista ehtoa laajentumiselle.