Pari tiukkaa päivää takana. Eilen tapasin Turkin ulkoministerin, Ahmet Davutoglun, aamupalalla Istanbulissa. Keskustelimme pitkään Pohjois-Afrikan, Lähi-idän ja Persianlahden tilanteesta. Erittäin mielenkiintoinen keskustelu.
Turkilla on keskeinen asema arabimaailmassa vaikkei se olekaan arabimaa. Se on monessa mielessä eräänlainen malli: maallinen demokratia, jossa valtaväestön uskonto on islam. Sen rooli monenlaisten alueen jännitteiden purkamisessa on myös keskeinen.
Illalla keskustelimme Brysselissä EU-kollegoiden kanssa Tunisian, Egyptin, Libyan ja Bahrainin tilanteesta. Annoimme tiukan lausunnon Libyasta. Keskustelut jatkuivat tänään. Tilanne Libyassa on erityisen huolestuttava, yli 300 kuollutta.
EU-ulkoministerikokouksen ilmapiiri oli selvästi jännittynyt. Paljon huolestuneita puheenvuoroja. Monet nostivat esille laittoman maahanmuuton mahdollisen vyöryn. Toiset korostivat Lähi-idän rauhanprosessia haurautta. Myös talouden merkitystä painotettiin.
Olen edelleen sitä mieltä, että jotain suurta on tapahtumassa. En vain tiedä, mihin tämä kaikki johtaa. Arabikatu on noussut barrikaadeille eikä sitä näytä mikään pysäyttävän. Hyvä niin, kunhan tilanteet pysyisivät rauhanomaisina. Liberaali demokratia yhdistettynä sosiaaliseen markkinatalouteen on edelleen maailman toimivin yhteiskuntamalli.
Eniten minua huolestuttaa väkivalta. Jokainen menetetty ihmishenki on liikaa. Mielenosoittajien rohkeus on ihailtava. He osoittavat mieltä henkensä kaupalla.
Tänään tapasin myös Israelin ulkominsterin Avigdor Liebermanin Brysselissä. Keskustelimme Lähi-idän rauhanprosessista. Painotin miten tärkeätä olisi saada myös Turkin ja Israelin yhteistyö taas pelaamaan. Se on yksi Lähi-idän rauhanprosessin avaimista. Suhde on ollut karilla Flotillatapauksen jälkeen.
Rauhanprosessi on jälleen kerran jäissä, mutta Egyptin tilanne saattaa panna homman taas liikkeelle. Israel on perinteisesti tukeutunut Egyptiin ja Jordaniaan rauhanprosessissa. Egyptin tilanne on arvaamaton Israelille.
Israel on selvästi huolestunut, eikä syyttä. Yksinkertaistaen: Israelin mielestä tulisi ensin panostaa turvallisuuteen, sen jälkeen hyvinvointiin ja vasta sen jälkeen voidaan solmia rauhansopimus. Lännen tulokulma on kärjistäen päinvastainen: ensin rauha, sitten alkaa myös talous kasvaa yhteen ja tästä seuraa pysyvä turvallisuus.
Olen seurannut blogikeskustelua mielenkiinnolla. Erinomaisia, analyyttisia näkemyksiä, jotka ovat myös auttanut minua omissa pohdinnoissani. Tilanne elää jatkuvasti. Mitä olet mieltä tämänhetkisestä tilanteesta? Minne tämä kaikki johtaa?
