Ryhmäviikko lähti tänään käyntiin. Meidän byroolla on ollut täysi tohina lobbausraportin ja komission vastuuvapauden kanssa. Avustajani Henrik Ruso on tehnyt kerrassaan loistavaa työtä.

Tuossa parisen viikkoa sitten jätin Kosovo-kommentoinnin aivan liian vähälle, tai oikeastaan siirsin vastuun teille arvon blogikommentaattorit. Seuraavassa muutama huomio, josta kuulisin mielelläni kommenttejanne.

Kosovon tunnustamisprosessi oli monella tavalla opettavainen prosessi. Se toi esille sekä EU:n että Suomen päätöksentekoon liittyviä heikkouksia.

EU:ssa kävi jälleen kerran ilmi, mihin yksimielisyysvaatimus ulko- ja turvallisuuspolitiikassa johtaa: Edetään jarruttajien ehdolla. Kosovo-tapaukseen liittyy vielä se ikävä erityispiirre, että jarruttajien motiivit eivät olleet erityisen kunniakkaita. Ne liittyivät tunnetusti eräiden jäsenvaltioiden omiin vähemmistöongelmiin.

Vaikka EU siis onnistui lopulta muotoilemaan Kosovo-aiheisen tekstin, se tuli samalla tunnustaneeksi, että kansojen itsemääräämisoikeus on EU:llekin suhteellinen käsite. EU pystyy tukemaan sitä vain siinä määrin kuin on poliittisesti tarkoituksenmukaista. Tässä tapauksessa EU muistutti ikävällä tavalla YK:ta, jossa koko Kosovo-asia on ollut jumissa jo lähes kymmenen vuotta juuri tästä syystä.

EU:n kunniaksi on kuitenkin laskettava se, että Kosovon tunnustamisongelma ei pysäyttänyt päätöstä EU:n historian suurimmasta kriisinhallintaoperaatiosta, joka on tarkoitus toteuttaa Kosovossa. Operaation pystyttäminen osoittaa, että Kosovon itsenäisyyttä vastustavat jäsenvaltiotkin tunsivat vastuuta kosovolaisten turvallisuudesta. EU ei siis jumiudu poliittisiin erimielisyyksiin samalla tavalla kuin useimmat muut kansainväliset toimijat.

Suomessa Kosovon hyväksymisprosessi ajautui omituiseen välitilaan ns. sisäisistä syistä. Tasavallan presidentti ei halunnut, että asia esitellään hänelle valtioneuvoston esittämässä nopeassa aikataulussa.

On surullista, että valtioneuvosto suostui viivyttämään asian esittelyä. Sehän voi tuoda presidentin esittelyyn asioita heti, kun ne on ovat valtioneuvon osalta valmiit. Jos presidentti ei valtioneuvoston esitykseen tyydy, hän voi Suomen perustuslain 58 §:n nojalla palauttaa sen valtioneuvoston valmisteltavaksi.

Tässä asiassa kävi siis niin, että valtioneuvosto suostui vapaaehtoisesti rajoittamaan omaa toimivaltaansa. Jos Suomen perustuslain vaatima yhteistoiminta tasavallan presidentin kanssa tarkoittaa käytännössä tätä, se toimii huonosti. Suomi profiloituu omituisesti, arvaamattomasti ja oudossa seurassa, ja kukaan ei tunnu tietävän, mistä on oikeasti kyse.

Itselleni jäi ainakin huono jälkimaku. Koko tämä meidän tunnustamisprosessi muistutti siitä karseasta virheestä, joka tehtiin kun viivyteltiin Viron tunnustamista.