I love the UK! Not only because I am married to a Brit, nor because my children are dual nationals of the UK and Finland, but because Britain stands for values I hold dear.

Reason, individual rights, freedom, pragmatism, openness, opportunity, free trade, democracy – all of these are ideals that Britain has defended and promoted, sometimes at great cost, but always with the conviction that values are worth fighting for.

But when I look at the British debate on Europe I sometimes wonder where these qualities are. Pragmatism seems to have surrendered to ideology, openness to barriers, confidence to mistrust.

Prime Minister David Cameron wants to negotiate Britain’s membership to the EU. That will be difficult. Ed Miliband, leader of the Labour party, wants a referendum if more competence is transferred to Brussels. That is not on the cards. Liberal Democrat leader Nick Clegg wants to maintain a reformed EU with existing powers. So do I. Nigel Farage of the UK Independence party wants the UK to leave the EU. That would be a travesty for all of us.

The UK is one of the most civilised nations in the world; yet it has the most uncivilised EU debate in Europe. Few are the voices prepared to extol the benefits of EU membership. Plenty are those that distort Britain’s role in Europe.

I believe the EU and the UK need each other. Britain has always made a great contribution to EU policies. And membership has always been of great benefit to Britain. The single market, free trade, fiscal restraint, enlargement, foreign policy and competitiveness are all areas in which the UK has made a decisive impact. At the same time British industry and the City of London depend on European markets.

I understand the idea that Britain’s uneasy relationship with the EU should be tackled head on, and resolved for good by putting the question of membership to the public. But this is not a step that should be taken lightly. It could lead to an outcome that would do irrevocable harm for both Britain and the union: the exit of Britain from the EU. This is a debate that needs to be carefully framed by facts and realities.

The idea of a renegotiation of membership – or, as it is sometimes put, the “repatriation” of powers – is taken seriously in Britain. It rests on the assumption that the EU treaties would be open for renegotiation. I think this assumption is misplaced, for three reasons.

First, there is a practical problem. Renegotiating a treaty with 28 signatories would be immensely complicated – not to say impossible. There will be 28 different views on what to do.

True, the EU must evolve. But this needs to happen through pragmatic steps aimed at increasing growth and creating jobs, not sudden and wholesale change.

Second, while it may once have been assumed that treaty change was needed anyway to fix the institutions of the eurozone, events have demonstrated that this is not the case. Economic governance is being strengthened within existing treaties. The real issue is growth, not institutional tinkering.

And, third, the EU is a club. The benefits and responsibilities of membership have to be taken as a package; there is no a la carte menu on the table. The idea that a single member would be allowed to pick and choose the policies it wants is not realistic. If we all could opt out at will from individual policies we dislike, there would not be much of a union left.

What kind of participation in EU institutions does the UK envisage? The single market only? Well, there is the European Economic Area, which encompasses Norway, Iceland and Liechtenstein as well as the 27 EU states. But we have to be very clear about how the EEA works in practice. Membership makes you part of the single market but you have no say in the rules that govern it. And this is not a free lunch either; EEA members have to make a financial contributions to the EU budget without receiving a rebate.

To me things look messy. The UK seems to be in a vicious spiral of self-inflicted marginalisation. All of these questions are diminishing British influence in Europe and the world. None seem to be in Britain’s interests. All this talk of referendums and “locks”, as promised this week by Mr Miliband, is worrying. What if someone just throws away the key?

The UK has argued for EU reform – making sure its institutions promote growth, create jobs and contribute to competitiveness. Here, Britain is absolutely correct. The EU needs to get this right. Global competition is more demanding than ever. In 2014 we choose a new European Commission, and we need to ensure it focuses on these issues.

I believe that Britain has a better future as a full partner in the EU. But this is a decision for Britain and the British people alone.

We economic liberals and free traders want to stay married to Britain in the EU. Therefore we should say Yes to reform but No to renegotiation of treaties.

The writer is minister for European affairs and foreign trade of Finland.

Dagens Industri 6.3.2014

Jag kommer ihåg det som om det vore igår. Kriget i Georgien startade i augusti 2008 och jag hade varit Finlands utrikesminister i drygt fyra månader.

Finland var ordförandeland i Europas säkerhetsorganisation OSSE. Vi ansvarade för de frusna konflikterna i bland annat Abchazien och Södra Ossetien. Ryska tanks rullade in på den georgiska sidan. Det blev dags för både EU och OSSE att agera.

Vi lyckades pressa fram ett vapenstillestånd på fem dagar. Krisen blev återigen frusen, men på ett annat sätt.

Efter mina erfarenheter därifrån höll jag ett tal där jag konstaterade att den traditionella maktpolitiken hade gjort comeback i Europa. Innerst inne ville jag att analysen skulle vara fel.

Dessa tankar väller fram hos mig nu när jag följer situationen i Ukraina. Största delen av landets befolkning ville närma sig EU. President Viktor Janukovytj var av en annan åsikt. Han vägrade att skriva under associationsavtalet med EU. Detta ledde till ett folkuppror. Självständighetstorget krävde sina offer. EU:s utrikesministrar förmedlade ett avtal, men presidenten flydde till Ryssland. En ny regering etablerades i Kiev. Nyval förväntas.

När situationen i Kiev stabiliserades så började oroligheterna på Krimhalvön. Det påstås att det finns 16 000 ryska trupper på halvön. Spänningarna mellan de västra och östra delarna av Ukraina ökar.

Kriser framskrider på två nivåer – den politiska och den ekonomiska. Just nu hör vi en mängd rykten. Informationskriget är i gång.

Alla försöker ta reda på vad som egentligen händer. Många försöker påverka situationen med att distribuera fel information. Därför är det speciellt viktigt att hålla huvudet kallt. Det lönar sig för oss att förmedla, inte provocera.

Den ekonomiska nivån är lika viktig. Rubelns värde dök, energimarknaden skakades och Moskvabörsen blev turbulent. Ryssland är beroende av den europeiska marknaden och Europa är beroende av rysk energi.

Mot denna bakgrund får man vara tacksam för att marknaderna egentligen är den bästa fredsförmedlaren. Ekonomiska realiteter får oss ofta att undvika militära konflikter.

För oss nordbor är krisen naturligtvis oroväckande. Det tar bara en och en halv timme att flyga från Helsingfors till Kiev, en timme mindre än till Bryssel.

EU:s linje har varit bra. Uttalandena har varit tuffa, men balanserade. Om Ryssland inte är berett att lösa krisen diplomatiskt så är vi redo med sanktioner. Detta diskuteras på EU-toppmötet i dag.

Kriget i Georgien var tragiskt. Ett krig i Ukraina skulle bli potentiellt mycket värre. Jag hoppas att maktpolitiken försvinner från Europa, att ekonomin vinner över politiken. Snälla, låt min analys från augusti 2008 vara fel.

 

Alexander Stubb är Europa- och handelsminister i Finland. Han skriver krönikor i Di var tredje torsdag.

Vuosien saatossa olen kamppaillut rasitusvammojen kanssa. Peräti kolme rasitusmurtumaa (kantaluu, sääriluu ja jalkapöytä), ja kaikki samassa jalassa.

Parisen vuotta sitten legendaarinen ortopedi Sakari Orava katseli kolmiulotteista röntgenkuvaa nilkastani. Hän totesi sakkemainen pilke silmäkulmassaan, että ”eivät nuo irtonaiset luupalat vielä häiritse, mutta pidetään veitsi terävänä”.

Ja niinhän siinä vain kävi, että nilkan nivel äityi syksyllä pahaksi. En pystynyt juoksemaan kolmeen kuukauteen. Veitsi oli teroitettava. Tammikuun alussa tehtiin nilkkanivelen tähystys. Operaation suorittivat Mikko Kirjavainen ja Jari Salo.

Leikkauspäätös ei ole koskaan helppo, ainakaan potilaalle. Itse asiassa se on aika helvetillinen. Kyseessä on prosessi, joka etenee suunnilleen akselilla kipu-toivo-epätoivo-epäröinti-päätös-helpotus.

Kun kyseessä on krooninen rasitusvamma, joka estää juoksemisen, niin kaikki keinot kokeillaan ennen leikkausta. Niin tälläkin kertaa. Lepo, harjoitteet, maltti, korvaavat treenit, maan parhaat fysioterapeutit ja ortopedit.

Joulukuussa tuli seinä vastaan. Oli tehtävä päätös. Ja voi sitä helpotuksen tunnetta. Henkinen lukko aukesi. Oli kiva lähteä Lanzaroten leirille pyöräilemään, uimaan ja punttailemaan, kun tiesi, että jalkavaiva hoidetaan kuntoon heti tammikuussa.

Leikkaus vahvisti magneettikuvien epäilyt. Nilkka oli niin täynnä kamaa, että koko niveltä ei aluksi näkynyt. Piti aloittaa oikein kunnon siivous, tai sheivaus niin kuin leikkausraportista hymyillen luin. Rustoa, arpikudosta ja luupaloja poistettiin kuin romukaupan varastosta.

Leikkauksen aikana olin unten mailla. Se kesti 38 minuuttia. En tietenkään muista siitä mitään. Olo leikkauksen jälkeen oli kuitenkin yllättävän hyvä, eikä tämä johtunut ainoastaan morfiinin korvikkeesta.

Parin tunnin nukutus tuntui kymmenen tunnin yöunilta. Heräämöstä muistan kaiken, myös ortopedien kanssa käydyn keskustelun tähystyksen onnistumisesta. Fiilis oli kuin kevätlaitumella ölähtelevällä varsalla.

Mehiläisen porukat olivat niin mukavia, että en aluksi edes halunnut kotiutua samana iltapäivänä. Jätskiäkin olisivat antaneet, jos olisin halunnut. Konjakista en tiedä.

Kotoutuksen jälkeen alkoi kuntoutus. Ville Peltoselta vuokrasin Game Ready -palautuslaitteen, joka pumppaa kylmää vettä ja painetta lastaan. Turvotusta ei tullut nimeksikään, kudokset säästävät happea ja panostavat kaiken energiansa toipumiseen.

Ensimmäisenä viikkona vain kevyttä nilkan liikettä ja fyssareiden ehdottamia perusliikkeitä. Puntillakin kävin, mutta nilkkaa rasittamatta. Kävelykepit lensivät nurkkaan viikon jälkeen.

Tarkastuskäynnillä fyssarini totesi, että nilkka liikkuu paremmin kuin koskaan, kuin teinipojalla konsanaan. Seuraavan kahden viikon aikana kaiken voi vain sössiä. Sanakirjasta tenttasin sanaa ”maltti”.

Kahden viikon kuluttua pääsin altaaseen uimaan pulliksilla. Kolmen viikon kuluttua vuorossa oli kevyt Wattbike-pyörittely. Neljä viikkoa leikkauksesta unelmoin kevyestä hiihdosta. Kaikki näyttää siis hyvältä, ja puuta koputetaan.

 

Näin jälkikäteen voin antaa kolme yksinkertaista ohjetta leikkausta pohtiville:

1. Kuuntele lääkäreitä. Tee päätös, se helpottaa aina.

2. Ole kunnossa, kun menet leikkaukseen. Vaali myös ruokavaliotasi.

3. Suhtaudu kuntoutukseen kuin treenaamiseen. Maltti on valttia.

Tämä poika on ainakin tyytyväinen ja kiitollinen. Ja odottaa innolla kovempia treenejä.

Alexander Stubb